"Tiedättekö milloin hän pääsee?" kysyin, kun hän herkesi rykimästä.
"Kolmen kuukauden perästä."
Mattialla oli vielä aikaa hengittää, sillä ennen kolmea kuukautta vanhempani ovat jonkun keinon keksineet, ettei tuo julma isäntä voi mitään Mattialle. Ja nyt toivorikkaana lähdin taas etsimään Barberinia Cantalin hotellista. Ja ilomielin astuin Austerlitzin katua kohden, mielessäni säälien Barberinia.
Matka ei ollut pitkä, niin että pian olin hotellissa, jota hain ja joka ei ollut hotelli kuin nimeksi. Kurja majatalo, isäntänä vanha vähäkuuloinen vaimo, jolla pää tutisi. Kun olin häneltä kysynyt asiaani, niin hän pani käden korvansa taakse ja pyysi minua toistamaan kysymykseni.
"Minä kuulen huononlaisesti", sanoi hän.
"Minä haluaisin tavata Barberinia, Barberinia Chavanonista, joka asuu teillä, eikö niin?"
Vastaamatta sanaakaan hän kohotti kätensä ilmaan niin äkillisellä liikkeellä, että kissa, joka nukkui hänen sylissään, hyppäsi pelästyneenä lattialle.
"Kas niin, kas niin!" sanoi hän.
Sitten katsoen minua, pää tutisten yhä enemmän, hän sanoi:
"Oletteko te se poika?"