"No se nähdään."
Ei ollut mikään helppo asia ruveta tiedustelemaan isältäni, miten olin puettu silloin kun minut varastettiin. Jos olisi sitä kysynyt häneltä aivan suoraan, luonnollisesti, niin ettei mitään piillyt takana, niin se olisi olisi varsin helppoa, mutta nyt ei ollut niin; juuri tuo takana piilevä ajatus teki minut epävarmaksi.
Sitten eräänä päivänä, kun kylmä sade oli meidät ajanut tavallista varemmin kotia, rohkaisin mieleni ja ryhdyin keskustelemaan asiasta, joka minua piti tuskan vallassa.
Heti ensimäisen sanan kuultuaan isä katsoi minua silmiin, aivan kuin olisi tahtonut tunkea sydämeni syvyyteen, niinkuin hänellä oli tapana aina, kun sanani jotenkin olivat loukanneet häntä, mutta minä katsoin häneen niin rohkeasti, että en olisi uskonutkaan voivani näyttää näin viattomalta. Minä luulin, että hän suuttuu, ja vilkaisin syrjäsilmällä Mattiaan, joka meitä kuunteli, vaikka ei ollut siitä tietävinään, mutta isä rupesi nauramaan. Tosin tässä naurussa oli jotakin tylyä ja julmaa, mutta naurua se oli sittenkin.
"Paras opas sinun löytämiseksesi oli tietysti selitys vaatteistasi, jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin: pitsimyssy, pitseillä reunustettu liinapaita, flanellivaippa, pellavasukat, vaatekengät, päähineellä varustettu päällysvaate valkoisesta kasimirkankaasta. Minä olin paljon toivonut merkistä, joka oli alusvaatteissasi, F.D. se on: Francis Driscoll, joka on nimesi, mutta se, joka sinut varasti, oli leikannut tämän merkin, jotta sinua ei koskaan löydettäisi. Minulla on näytettävänä kastetodistuksesikin, jonka olin ottanut ja joka minulle on tuotu takaisin. Se lienee vielä minulla tallessa."
Hän lähti penkomaan muuatta laatikkoa ja toi sieltä suuren paperin, jossa oli monet sinetit, ja antoi sen minulle.
Minä tein viimeisen ponnistuksen.
"Jos suvaitsette, niin Mattia kääntää tämän minulle ranskankielelle."
"Aivan mielelläni", sanoi hän.
Mitäpä enää oli kysyttävänä?