Näissä kysymyksissä oli ajatuksilleni työtä, ja aika kului pikemmin kuin edellisenä päivänä. Minua ei enää vaivannut malttamattomuus, kun tiesin, että oli odotettava. Ja minä odotin, milloin kävellen kammiossani, milloin istuen penkilläni.
Illalla kuulin torvensoittoa, ja tunsin sen heti Mattian soitoksi. Se kelpo poika tahtoi näin minulle ilmoittaa, että hän ajatteli minua. Tämä soitto tuli yli muurin, joka oli akkunan vastassa. Mattia oli toisella puolen muuria kadulla ja vähän matkan päässä minusta, ainoastaan muutamia metrejä. Paha vain, että katse ei voinut tukeutua kivien läpi. Mutta jos ei katse päässytkään tunkeutumaan muurin läpi, niin lensipä soitto sen ylitse. Soittoon sekaantui askelten jyryä, epäselvää hälinää, ja minä ymmärsin, että Mattia ja Bob siellä varmaan antoivat näytäntöjä.
Minkävuoksi he olivat valinneet tämän paikan? Olikohan se sopiva tuloihin nähden? Vai tahtoivatko he minulle jotakin ilmoittaa?
Yhtäkkiä kuulin Mattian kovalla kirkkaalla äänellä huutavan ranskankielellä: "Huomenna aamun valjetessa!"
Helppo oli ymmärtää, että Mattia ei suinkaan englantilaiselle yleisölleen sanonut näitä ranskalaisia sanoja, vaan minulle, mutta yhtä helppo ei suinkaan ollut arvata mitä se merkitsi, ja minä sain taas ajatuksen aihetta tuumaillakseni jos johonkin suuntaan, mutta löytämättä järkevää vastausta. Se vain oli selvää, että huomenna aamun valjetessa minun piti olla hereilläni ja vartioimassa.
Kun heräsin, oli vielä pimeä, tähdet tuikkivat taivaalla, ja vallitsi täysi hiljaisuus. Päivä nähtävästi oli vielä kaukana. Minulla ei ollut muuta tehtävänä kuin laskea kellonlyöntejä, mutta pitkältä tuntui aika. Seinää vasten nojaten katselin akkunaa. Minusta näytti, että tähti, joka akkunasta sopi näkymään huoneeseeni, vähitellen sammui. Päivä oli nousemassa. Kaukaa kuului kukon laulu. Nousin ja hiivin varpaillani avaamaan akkunan. Se oli tarkka tehtävä, kun oli varottava, ettei syntynyt mitään ääntä, mutta viimein onnistuin saamaan akkunan auki.
Tähdet sammuivat vähitellen, ja aamun raikkaus sai minut värisemään kylmästä. Mutta en lähtenyt akkunastani, seisoin siinä, kuuntelin ja katselin tietämättä mitä minun oli kuunneltava ja katseltava.
Taivaalla alkoi kuumottaa valoa, ja kaikki esineet alkoivat näkyä selvemmin. Nyt kai oli se aika, jota Mattia oli tarkottanut. Minä kuuntelin henkeäni pidättäen, mutta en kuullut kuin sydämeni tykytyksen.
Vihdoin olin kuulevinani jotakin rapinaa muuria vasten, mutta en ollut kuullut mitään askelia, ja sen vuoksi luulin erehtyneeni. Mutta kuitenkin kuuntelin: rapinaa kuului yhä, sitten yhtäkkiä huomasin muurin laidan yli näkyvän pään, ja heti näin, ettei se ollut Mattian pää. Vaikka vielä oli hämärä, niin tunsin Bobin. Hän näki minut nojaamassa ristikkoa vasten. "Hss!" varotti hän minua. Ja kädellään hän viittasi minua poistumaan akkunasta. Minä tottelinkin, vaikka en ymmärtänyt, mitä varten niin oli tehtävä. Silloin näin hänen toisen kätensä olevan varustettuna pitkällä kirkkaalla torvella, joka oli aivan kuin lasista. Hän pani torven suulleen. Silloin ymmärsin, että se oli puhalluspilli. Kuulin puhalluksen ja samalla näin pienen valkoisen pallon lentävän ilmassa ja tulevan akkunan läpi ja putoavan jalkoihini. Heti katosi Bobin pääkin muurin taakse, enkä enää kuullut mitään.
Minä otin kiireesti pallon. Se oli paperista, joka oli kääritty lyijyisen sisustan ympärille. Paperiin oli kirjoitettu: "Huomenna sinut viedään kreivikunnan vankilaan. Sinä matkustat rautatietä vaunussa poliisimiehen kanssa. Asetu oven viereen. Kun olette kulkeneet neljäkymmentäviisi minuuttia, lue ne tarkoin, niin junanne hiljentää vauhtiaan muutamalla vaihdepaikalla. Avaa silloin ovi ja hyppää junasta reippaasti: hyppää ryntäämällä, ojenna kätesi eteenpäin ja laita niin, että putoat jaloillesi. Heti kun olet päässyt maahan, nouse rinnettä vasemmalle, me olemme siellä ja hyvä hevonen odottamassa sinua. Älä pelkää mitään. Kahden päivän kuluttua olemme Ranskassa. Rohkaise vain mielesi ja toivo parasta. Hyppääkin kauas ja hypätessäsi pidä varasi, että putoat jaloillesi."