Pelastettu! Minun ei tarvitse ollakaan rikosasiain-oikeudessa, ei tarvitse nähdä mitä siellä tapahtuu.
Kelpo poikia ne Mattia ja Bob! Sillä Bob se varmaan oli auttanut Mattiaa: "Me olemme siellä ja hyvä hevonen." Mattia yksinään ei ollut voinut järjestää asioita näin.
Minä luin uudelleen paperin: "Neljäkymmentäviisi minuuttia kuljettuanne, vasemmalle puolelle, hyppää jaloillesi." Niin, minä hyppään rohkeasti, vaikka kuolisin. Parempi oli kuollakin kuin tulla tuomituksi varkaaksi.
Olipa tämä sukkelasti keksitty.
"Kahden päivän kuluttua olemme Ranskassa."
Luin kolmeen neljään kertaan lippuni, ja sitten pureksittuani sen nielaisin. Nyt ei ollut muuta kuin tyynesti nukkua, ja pian olinkin unen vallassa, josta selvisin vasta kun vanginvartija tuli minua herättämään, tuoden minulle ruokaa.
Aika kului nopeasti, ja jälkeenpuolisen astui vankihuoneeseeni poliisikonstaapeli, jota en tuntenut, ja käski minun seurata itseään. Tyytyväisyydekseni näin, että hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies eikä näyttänyt kovin ketterältä.
Mattian määräyksen mukaan asetuin oven viereen, kun juna lähti liikkeelle, ja poliisikonstaapeli istui minun vastaani.
Minä nojasin ovea vasten, jonka akkuna oli auki, ja pyysin häneltä lupaa saada katsella seutuja, joiden läpi kuljimme, ja hän vastasi, että saan katsella niin paljon kuin haluan. Mitä hänen tarvitsi pelätä, juna kulki nopeasti.
Pian hän, kun kylmä tuuli puhalsi akkunasta, siirtyi keskivaunuun. Mutta kylmä ei minua vaivannut ja minä pistin vasemman käteni ulkopuolelle ja oikealla tartuin lukonkahvaan. Aika kului. Veturi vihelsi, ja juna hiljensi kulkuaan. Hetki oli tullut: vikkelästi työnsin oven auki ja hyppäsin niin kauas kuin voin. Lensin pitkälleni, vyöryin alas ja pyörryin.