"Hän on mennyt vuokraamaan huvilan Genevejärven rannalta, Veveyn luota. Mutta en tiedä oikein tarkoin mistä paikasta. Siellä hän viettänee kesänsä."
Heti taipaleelle Veveyhin! Genevessä ostamme Sveitsin kartan ja löydämme helposti tämän kaupungin tai kylän. Nyt ei Joutsen enää ui edellämme, ja kun rouva Milligan viettää kesänsä Sveitsissä huvilassaan, niin varmaan hänet löydämme, ei ole muuta kuin etsiä.
Ja neljä päivää sen jälkeen kuin lähdimme Seysselistä, me Veveyn seutuvilla lukemattomien huvilain keskellä, joita siellä leviää sinisestä järvenrannasta vihannoille vuorille ja metsäisille rinteille saakka, etsimme huvilaa, missä asui rouva Milligan, Arthur ja Lise. Vihdoinkin olemme päässeet perille. Oli aikakin, sillä meillä ei ollut kuin kolme pahaista lanttia taskussa, ja jaloissa pohjattomat kengät.
Mutta Vevey ei ole mikään pieni kylä, vaan kaupunki, ja tavallista suurempi kaupunki, sillä siihen yhtyy monta kylää ja etukaupunkia, jotka ovat aivan samaa kaupunkia Villeneuveen saakka. Me huomasimme pian, ettemme päässeet mihinkään sillä, että kysyimme missä asuu rouva Milligan tai ainoastaan: englantilainen rouva, jolla on sairas poika ja mykkä tyttö, sillä Veveyssä ja järven rannoilla asui niin paljon englantilaisia, että seutu oli kuin Lontoon ympäristö.
Parempi keino oli käydä joka talossa, missä muukalaisia asui, tai toisin sanoen: soittaa ohjelmamme kaikilla kaduilla. Ja kun päivän soitimme, niin oli meillä koolla runsaasti rahaa. Ennen, kun meillä oli lehmä tai nukke ostettavana, olimme olleet tällaisesta saaliista ylen onnellisia, mutta nyt emme soittaneet rahaa kootaksemme, vaan tavataksemme rouva Milliganin. Mutta ei merkkiäkään näkynyt.
Seuraavana päivänä me jatkamme etsintäämme Veveyn seuduilla, kulkien sattuman mukaan, soittaen akkunain ja talojen edessä, olkootpa auki tai kiinni. Mutta illalla palaamme asuntoomme niinkuin olimme palanneet edellisenäkin iltana. Ja kuitenkin olimme kulkeneet järven rannalta vuorelle ja vuorelta järven rantaan katsellen ympärillemme ja kysellen ihmisiltä, jotka vain näyttivät niin hyväntahtoisilta, että voimme toivoa heiltä vastausta.
Pari kertaa meille jo annettiin iloitsemisen syytä, vaikka se meni turhaan. Ensi kerralla meidät lähetettiin vuorelle muutamaan paimenmajaan, toisella kertaa järven rantaan. Englantilainen nainen asui molemmissa, mutta ei heistä kumpainenkaan ollut rouva Milligan.
Tarkoin tutkisteltuamme Veveyn seudut lähdimme Charensiin ja Montreuxiin, suuttuneina huonoista tuloksista, mutta emme kuitenkaan toivoamme menettäneet. Tottapahan onnistuukin vielä, jos ei yhtenä päivänä, niin toisena. Väliin kuljimme teitä, joiden molemmin puolin oli aitoja, väliin polkuja poikki viinitarhain ja hedelmäpuistojen, väliin teitä, jotka olivat suunnattoman suurten kastanjain siimestämiä. Joka askeleella näillä teillä oli rautaristikkoportti tai puinen veräjä ja niiden takana oli kauniisti hiekoitettuja puutarhakäytäviä, jotka kiemurtelivat kukilla ja puilla istutettujen nurmikkojen ympärillä, ja siellä vihannan keskellä kohosi komea huvila, joka oli ympäröity köynnöskasveilla. Kaikissa taloissa ja huviloissa oli puiden ja pensaikkojen läpi näköala kimaltelevalle järvelle ja sen auertavalle vuorikehykselle.
Nämä tämmöiset puutarhat saattoivat usein meidät epätoivoon, sillä jäätyämme kauas talosta ei meitä sinne saakka kuultu, jollemme soittaneet ja laulaneet voimaimme perästä, joka ajan pitkään aamusta iltaan jatkettuna kävi väsyttäväksi.
Niin taas eräänä päivänä iltapuolella pidimme konsertin autiolla tiellä, edessämme rautaristikkoportti, jolle lauloimme ja soitimme, takanamme muuri, josta emme välittäneet. Olin täyttä kurkkua laulanut ensimäisen värsyn napolilaista lauluani ja olin alkamassa toista, kun yhtäkkiä kuulimme takanamme muurin toisella puolella laulettavan samaa laulua heikolla ja omituisella äänellä.