Vihdoinkin olimme hänet löytäneet ja hänen kanssaan Arthurin ja rouva Milliganin. Mutta kuka oli laulanut? Tämän kysymyksen teimme heti, kun kykenimme saamaan sanan suustamme.
"Minä", sanoi Lise.
Lise lauloi ja Lise puhui!
Olin kuullut kymmeniä kertoja sanottavan, että Lise vielä saa puhelahjansa, mutta en ollut voinut sitä uskoa mahdolliseksi. Mutta siinä hän nyt puhui, se oli toteutunut.
Olin niin iloissani, että maailma pyöri silmissäni. Mutta tässä ei ollut aikaa antautua tunteittensa valtaan.
"Missä on rouva Milligan ja Arthur?"
Lisen huulet värisivät, kun hän yritti puhumaan, mutta kun hän ei saanut sanoja niin kiireesti lausutuksi kuin olisi halunnut, niin hän käytti avuksi entistä selitystapaansa, jota Mattia ei ymmärtänyt. Kun minä Lisen selityksen mukaan katsoin muutamalle puistokäytävälle, niin näin siellä pienet vaunut, joita palvelija työnsi: vaunuissa oli Arthur ja hänen takanaan tuli rouva Milligan. Minä kurkotin paremmin nähdäkseni … siellä tuli myöskin herra James Milligan. Siinä silmänräpäyksessä kumarruin pensasaidan taakse käskien kiireesti Mattiankin tehdä samoin, joutamatta ajattelemaan, että herra James Milligan ei tuntenut Mattiaa.
Kun pahin säikähdykseni oli ohi, huomasin, että Liselle oli selitettävä äkillinen katoamisemme. Minä kohotin päätäni ja kuiskasin hänelle: "Herra James Milligan ei saa nähdä minua, sillä hän voi lähettää minut takaisin Englantiin."
Lise kohotti kauhistuneena käsiään.
"Älä hiiskahdakaan meistä. Huomenna yhdeksän aikana palaamme tälle paikalle. Koeta silloin päästä yksin tänne, mutta nyt mene pois."