Hän epäröi.
"Mene, mene, minä pyydän, muuten tuotat minulle turmion."
Ja samassa me lähdimme muurin sivua juoksemaan minkä jaksoimme ja pääsimme viiniköynnösten suojaan. Siellä me nyt rauhassa voimme puhella.
"Minusta ei ole ollenkaan mieluista odottaa huomiseen", sanoi Mattia. "Tällä aikaa herra James Milligan voisi tappaa Arthurin. Minä menen rouva Milliganin luo heti ja sanon kaikki, mitä tiedämme. Herra James Milligan ei ole minua nähnyt koskaan, eikä hänellä siis voi minut nähdessään olla aavistustakaan sinusta. Rouva Milligan voi sitten päättää, mitä meidän on tehtävä."
Mattian puhe oli järkevää. Annoin hänen mennä päätettyämme, että tapaamme toisemme muutamien kastanjain luona, joita oli suuri ryhmä lähellä meitä, ja joiden suojassa voin hyvin olla kätkössä herra James Milliganilta, jos hän sattuisi tulemaan.
Odotin kauan aikaa, maaten sammalikolla, ja olin ehtinyt kymmenetkin kerrat ajatella, että kunhan emme vain liene eksyneet toisistamme, kun vihdoin näin Mattian tulevan, seurassaan rouva Milligan.
Minä juoksin häntä häntä vastaan tarttuen käteen, jonka hän ojensi ja suutelin sitä. Mutta hän puristi minut syliinsä ja suuteli minua otsalle. Tämä oli toinen kerta, kun hän minua suuteli otsalle, mutta minusta tuntui, että hän puristi minua rintaansa vasten kovemmin nyt kuin ennen.
"Lapsi raukka!" sanoi hän. Ja kauniilla valkoisilla sormillaan hän kohotti tukkaani paremmin nähdäkseen kasvoni.
"Niin on", lausui hän itsekseen.
Se oli varmaankin vastaus hänen sisälliselle kysymykselleen, mutta mieleni kuohussa en osannut ymmärtää tätä hänen ajatustaan. Minä tunsin hänen hellyytensä ja näin hänen silmiensä hyväilevän katseen, mutta olin liian onnellinen etsiäkseni siihen syytä.