"Sinä olet kelpo koira, mutta maailmassa ei eletä hyvyydestä. Sitä tosin tarvitaan niiden onneksi, jotka ovat ympärillämme, mutta tarvitaan myöskin muuta, jota meillä ei ole ollenkaan. Mitä luulet meidän nyt voivan tehdä? Sinä ymmärrät hyvin, että me emme voi antaa näytäntöjä."
"Se on tosi", sanoin.
"Poikarakit pilkkaisivat meitä, viskelisivät meitä omenanjätteillä, emmekä me saisi ansaituksi markkaakaan päivässä. Luuletko, että kaikki kolme voisimme elää päivää markalla?"
"Mutta voinhan minä ansaita harpullani."
"Jos minulla olisi kaksi sellaista poikaa kuin sinä, niin silloin ehkä kävisi laatuun, mutta tällainen vanhus sinun ikäisesi kanssa, siitä ei synny mitään. Jos minä olisin edes raajarikkoinen tai sokea. Mutta pahaksi onneksi olen tällainen kuin olen, se on: minä en millään voi herättää sääliä. Jos mieli Parisissa liikuttaa ihmisten mieliä ja herättää heissä sääliä, täytyy olla hyvin surkeassa tilassa. Eikä saisi hävetä vedotessaan hyväntekeväisyyteen, mutta minua hävettää, niin että en koskaan voisi sitä tehdä. Kaikkea tätä minä olen mietiskellyt, ja näin olen päättänyt: Minä annan sinut kevääseen saakka muutamalle patruunalle, joka sinut värvää toisten poikain kanssa harpunsoittajaksi."
Puhuessani harpunsoitostani en ollut ajatellut mitään tällaista.
Vitalis ei antanut minulle aikaa keskeyttämään.
"Minä taas annan opetusta harpun ja viulun soitossa italialaisille pojille, jotka työskentelevät kaduilla. Minä olen tunnettu Parisissa, jossa olen ollut useampia kertoja ja josta tulin silloinkin, kun saavuin sinun kotikylääsi. Minun ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa oppituntini, niin saan oppilaita enemmän kuin voin ottaa. Me elämme kumpikin siten omalla tahollamme. Ja samalla kuin minä annan soitto-opetusta, opetan myös kaksi koiraa Zerbinon ja Dolcen sijaan. Minä joudutan niiden oppimista, ja keväällä voimme lähteä maantielle taas, Remi poikaseni, emmekä sitten eroa, sillä onnetar ei voi olla aina niin suosioton niille, joilla on rohkeutta taistelemaan. Ja juuri rohkeuteesi minä luotan tällä hetkellä ja myöskin mielenmalttiisi. Sittemmin käy asiat hyvin, nyt ei ole kuin hetki, jonka ohimenoa meidän pitää odottaa. Keväällä alamme taas uudelleen vapaan elämämme. Minä kuljetan sinut Saksaan, Englantiin. Siten sinusta tulee suuri ja sinun henkesi silmät avautuvat. Minä opetan sinulle paljon asioita ja teen sinusta miehen. Minä olen tähän ryhtynyt ennen kuin rouva Milligan. Ja minä siinä pysyn. Nämä matkat mielessäni olen alkanut sinulle opettaa englanninkieltä. Sinä osaat ranskan- ja italiankieltä, ja se jo on melko paljon sinun ikäisellesi pojalle. Ja sitten sinä olet noin voimakas, puhumattakaan siitä, että olet oppinut tarmokkaaksi. Sinä saat nähdä, pieni Remini, että sinä et ole joutunut turmiontielle."
Näin oli ehkä parasta nykyisessä tilassamme. Ja kun minä nyt sitä ajattelen, niin kiitollisuudella tunnustan, että isäntäni oli tehnyt mitä parasta voi päästäksemme pulastamme. Mutta vaikka kuinka järkevästi ajattelisi, niin se ei vaikuta sillä voimalla kuin ensimäinen tunne. Silloin minä en huomannut kuin kaksi asiaa: eromme ja patruunan.
Matkallamme kylien ja kaupunkien läpi olin tavannut useampia näitä patruunia, jotka kuljettavat sieltä täältä vuokratulta lapsia keppikurilla. He eivät olleet lainkaan samanlaisia kuin Vitalis, vaan julmia, kohtuuttomia, vaativia, juoppoja, kirouksia ja raakuutta suu täynnä, ja käsi aina koholla. Minä voin joutua jonkun tällaisen kauhean patruunan huostaan. Ja vaikka sattuisinkin saamaan hyvän patruunan, niin vaihtoa se olisi sittenkin taas. Kasvatusäidiltäni ensin Vitalikselle, Vitalikselta taas toiselle. Ainako oli näin oleva? Enkö koskaan tapaa ketään, jota saa rakastaa aina? Vähitellen olin kiintynyt Vitalikseen aivan kuin isään. Minä siis en koskaan saisi isää. En koskaan kotia. Aina vain yksin maailmassa. Aina kulkusalla tässä avarassa maailmassa, jossa en voinut kiintyä minnekään.
Minulla olisi ollut paljonkin vastattavaa Vitalikselle, ja sanat sydämestäni nousivat huulilleni, mutta minä ne nielin. Isäntäni oli vedonnut mielenmalttiini, minä tahdoin totella häntä enkä lisätä hänen suruaan. Sitäpaitsi hän ei ollut enää vierelläni, sillä aivan kuin olisi pelännyt kuulla, mitä arveli minun vastaavan, oli hän käynyt taas astumaan edellä.