"Onko Garofoli kotona?" kysyi Vitalis muutamalta mieheltä, joka ripusti riepuja seinämälle lyhdyn valossa.
"En tiedä. Menkää itse katsomaan. Tiedättehän itse missä hän asuu: aivan ylhäällä, ovi suoraan."
"Garofoli on se patruuna, josta sinulle puhuin", sanoi Vitalis minulle noustessamme portaita, jotka olivat soran peitossa ja niin liukkaat, että oli kuin olisi kulkenut savessa. "Täällä hän asuu."
Katu, talo ja nämä portaat eivät suinkaan kohottaneet mieltäni.
Minkähänlainen isäntä oli?
Talossa oli neljä kerrosta. Vitalis astui sisälle koputtamatta ovelle, ja me olimme suuressa huoneessa, joka oli ullakon tapainen. Keskeltä se oli tyhjä, mutta yltäympäriinsä oli sänkyjä, toista kymmentä kaikkiaan. Seinät ja katto olivat sellaista väriä, että sitä ei voi sanoa miksikään. Ennen ne lienevät olleet valkoiset, mutta savu, pöly, lika ja kaikenlainen muu olivat mustentaneet rappauksen, joka oli sieltä täältä halkeillut tai reijissä. Muutaman hiilellä piirustetun pään viereen oli koverrettu kukkia ja lintuja. "Garofoli", sanoi Vitalis, "oletteko jossakin täällä? Minä en näe ketään. Vastatkaa, minä olen Vitalis."
Huone tosiaankin näytti tyhjältä, mikäli voi päättää seinällä palavan vaivaisen lampun valossa, mutta isännälleni vastasi heikko ja surkea lapsen ääni:
"Signor Garofoli ei ole kotona. Hän tulee vasta kahden tunnin kuluttua."
Samassa tuli näkyviin olento, joka meille oli vastannut. Se oli noin yhdentoistavuotias poika. Hän tuli luoksemme hitaasti, ja minua hämmästytti hänen kummallinen näkönsä. Hänellä ei ollut niin sanoakseni ruumista, ja suuri suhteeton pää näytti olevan suorastaan jalkain varassa niinkuin pilakuvissa. Tämä pää ilmaisi syvää tuskaa ja sävyisyyttä, silmät puhuivat alistumista ja koko hänen yleinen rakenteensa epätoivoa. Tuollainen kun oli muodoltaan, niin ei hän voinut olla kaunis, mutta hän kuitenkin veti katseen puoleensa miellyttäväisyydellä ja jonkinlaisella viehätyksellä, mikä säteili hänen huuliltaan ja suurista kosteista silmistään, jotka olivat lempeät kuin koirilla.
"Tiedätkö varmaan, että hän tulee kahden tunnin kuluttua?" kysyi
Vitalis.
"Varmaan hän tulee, signor. Silloin on päivällisen aika, ja hän itse aina jakaa päivällisen."