"No hyvä. Jos hän tulee varemmin, niin sano hänelle, että Vitalis tulee kahden tunnin päästä."
"Kyllä sanon, signor."
Minä olin valmiina seuraamaan isäntääni, mutta tämä pysäytti minut ja sanoi: "Ole sinä täällä ja levähdä." Kun minä tein liikkeen kauhistuksissani, lisäsi hän: "Minä vakuutan, että tulen tänne."
Olisin paljon mieluummin, niin väsynyt kuin olinkin, seurannut isäntääni, mutta kun hän käski jäädä, niin tottelin, kuten olin tottunut, ja jäin. Kun ei enää kuulunut isäntäni raskaitten askelten kopsetta portaista, niin poika, joka oli kuunnellut porholla korvin ovella, kääntyi minuun: "Te olette maastamme?" sanoi hän minulle italiankielellä. Vitaliksen kanssa ollessani olin oppinut italiankieltä, että ymmärsin kaikki mitä puhuttiin, mutta en vielä osannut puheessa käyttää sitä kyllin sujuvasti, niin että en mielelläni sitä puhunut.
"En ole", vastasin ranskaksi.
"Ah!" sanoi hän surullisesti kiinnittäen minuun suuret silmänsä. "Sepä paha. Olisi ollut mieluista, jos olisitte ollut maastamme." — "Mistä maasta?" — "Luccasta. Te olisitte voinut ehkä kertoa jotakin kotipuolestani." — "Minä olen ranskalainen." — "Sitä parempi." — "Pidättekö enemmän ranskalaisista kuin italialaisista?" — "En, mutta se on teille hyväksi, että olette ranskalainen. Sillä jos te olisitte italialainen, niin varmaan tulisitte tänne Garofolin palvelukseen, jota ei voi kehua."
Nämä sanat eivät juuri minua lohduttaneet.
"Onko hän paha?"
Poika ei vastannut tähän kysymykseen, mutta hänen katseensa puhui sitä enemmän. Hän ei halunnut jatkaa keskustelua tästä aineesta. Hän kääntyi minuun selin ja meni suuren kamiinin luo, joka oli huoneen toisessa päässä. Takassa paloi jättöpuita komealla tulella, jolla oli suuri kattila kiehumassa.
Minä lähestyin takkaa lämmitelläkseni tulen ääressä ja näin, että tässä kattilassa oli jotakin omituista, jota en ensin ollut huomannut. Kansi, josta kohosi kapea höyrytorvi, oli kiinni kattilassa, toisesta laidasta saranoilla, toisesta lukolla.