Olin ymmärtänyt, ettei minun sovi tehdä varomattomia kysymyksiä
Garofolista, mutta entäs kattilasta?
"Minkävuoksi kattila on lukittu?" — "Että minä en saisi ottaa lientä. Minä olen kokkina, mutta isäntäni ei luota minuun."
Minä en voinut olla naurahtamatta.
"Te nauratte", jatkoi hän surullisesti, "te ajattelette, että minä olen herkkusuu. Minun sijallani tekin olisitte samanlainen. Minä en tosin ole herkkusuu, mutta nälkäinen, ja tuo höyry, joka pursuaa torvesta, saa nälkäni kahta kauheammaksi." — "Signor Garofoli siis tappaa teidät nälkään?" — "Jos tulette hänen palvelukseensa, niin saatte kokea, että täällä ei kuole nälkään, vaan saa kitua nälässä. Minä varsinkin, sillä se on minun rangaistukseni." — "Nälässä kituminen?" —
"Niin. Muuten voin teille sen kertoa. Jos Garofolista tulee isäntänne, niin voi kertomukseni olla teille hyödyksi. Signor Garofoli on enoni ja hän on ottanut minut mukaansa armeliaisuuden vuoksi. Äitini on leski, ja niinkuin voitte hyvin arvata, on hän köyhä. Kun Garofoli tuli seudullemme viime vuonna hankkimaan poikia, niin hän esitti ottavansa minutkin. Äidistä ei tuntunut hyvälle antaa minun mennä. Mutta te tiedätte, että kun on pakko … ja pakko oli, sillä meitä oli kuusi lasta kotona ja minä olin vanhin. Garofoli olisi mieluimmin ottanut Leonardon, joka on minua nuorempi ja kaunis, jotavastoin minä olen ruma. Ja rahaa saadakseen ei saa olla ruma. Rumat eivät saa kuin haukkumisia ja selkään. Mutta äitini ei antanut Leonardoa: 'Mattia on vanhin', sanoi hän, 'ja Mattian on lähdettävä, kun kerran on pakko jonkun lähteä.' Ja niin siis minä lähdin enoni kanssa. Te voitte kuvailla, että oli katkeraa jättää koti, äitini, joka itki, pieni sisareni Christina, joka minusta piti niin paljon, minä kun sitä kantelin sylissäni, ja sitten veljet, toverit ja kotiseutu."
Minä hyvin ymmärsin, miten katkera on ollut tämä ero. Muistin selvään, miten minun sydäntäni ahdisti ja miten olin tukehtua, kun viimeisen kerran näin Barberinin emännän valkoisen huivin.
Mattia jatkoi kertomustaan: "Olin aivan yksikseni Garofolin kanssa meiltä lähtiessämme. Mutta viikon kuluttua meitä oli toista kymmentä poikaa, ja lähdimme vaeltamaan Ranskaan. Se oli pitkä matka, niin minulle kuin tovereillenikin, jotka myöskin olivat hyvin suruissaan. Vihdoin viimein saavuttiin Parisiin. Silloin meitä ei ollut kuin yksitoista, sillä yksi oli jäänyt Dijonin sairashuoneeseen. Parisissa sitten meidät lajiteltiin: vankat sijoitettiin nuohooja- tai soutajamestarien luo, ja ne taas, jotka eivät olleet kyllin vankkoja työntekoon, pantiin laulamaan tai soittamaan kaduilla. Minusta tietysti ei ollut työhön, mutta olin myöskin liian ruma soittamaan. Garofoli antoi minulle kaksi valkohiirtä, joita minun piti näytellä porttikäytävissä ja pihakaduilla, ja hän arvioi päiväni puoleksitoista markaksi. 'Niin monta viittä penniä kuin sinulta puuttuu tästä summasta illalla', sanoi hän minulle, 'niin monta kepinlyöntiä saat.' Puolitoista markkaa on kova summa, mutta kovempia vielä ovat kepinlyönnit, varsinkin kun niitä on antamassa signor Garofoli. Minä siis tein kaiken minkä voin saadakseni kokoon tämän summan, mutta useinkaan en onnistunut. Melkein aina toverillani oli määrätty summa kotia palatessa, minulla taas ei paljoksi koskaan. Siitä Garofoli suuttui kahta kauheammin. 'Millä tavoin se menettelee tuo tyhmä Mattia?' sanoi hän. Oli toinen poika, joka näytteli kahta valkohiirtä niinkuin minäkin ja jonka oli saatava kaksi markkaa, jotka hän joka ilta toikin. Menin kerran hänen kanssaan saadakseni nähdä, miten hän menetteli ja missä hän oli taitavampi minua. Silloin huomasin, miten hän sai helposti kaksi markkaansa ja minä vaikeasti puolitoista. Kun tuli joku herra ja nainen ja antoivat meille, niin nainen aina sanoi: 'Tuolle, joka on sievä, ei tuolle, joka on ruma.' Ruma olin minä. Minä en mennyt sitten enää toverini kanssa. Sillä surullista on saada selkäänsä, mutta surullisempaa vielä saada haukkumisia kuulla kadulla. Te ette sitä ymmärrä, kun teille ei koskaan ole sanottu, että te olette ruma, mutta minä sen ymmärrän… Garofoli kun näki, että selkäsauna ei auttanut, käytti toista keinoa. 'Niin monta viittä penniä kuin sinulta puuttuu, niin monta perunaa otan pois velliosastasi', sanoi hän. 'Kun nahkasi on paksu lyönneille, niin koetetaanpa, onko vatsasi herkempi nälälle.' Mutta uhkaus ei saanut minua tekemään sen enempää, minä kun en voinut tehdä koetettuani kaikkeni sitä ennen; enhän voinut sanoa rahaa pyytäessäni: 'Jollette anna minulle rahaa, niin en saa yhtään perunaa tänä iltana.' Ihmiset, jotka antavat rahaa lapsille, eivät anna sitä tällaisista syistä."
"Millaisista syistä he antavat?"
"Ah, te olette vielä nuori. Rahaa annetaan senvuoksi, että siitä olisi huvia antajalle itselleen eikä muille. Sievälle pojalle annetaan rahaa, ja sievyys on parhaita etuja. Rahaa antavat sellaiset ihmiset, joilta on lapsi kuollut tai jotka toivovat lasta. Ja se antaa, jolla on hyvin lämmin lapsen viluissaan väristessä jossakin portin suojassa. Minä tunnen kaikki nämä metkut. Minulla on ollut aikaa tarkastella. Eikö tänään ole kylmä ilma?"
"Hyvin kylmä."