"No niin, menkäähän johonkin porttikäytävään ja ojentakaa kätenne herralle, jonka näette kulkevan kiireesti pienessä päällystakissa, niin ette saa mitään. Mutta ojentakaahan kätenne herralle, joka astelee hitaasti, paksuun päällysvaatteeseen puettuna, niin saatte ehkä kerrassaan kiiltävän hopean. — Niin. Tätä ruokajärjestystä kun oli kestänyt kuukausi tai puolitoista, niin minä tietystikään en ollut lihonut, olin kalpea, niin kalpea, että kuulin ympärilläni sanottavan: 'Tuo poika kuolee nälkään.' Silloin kärsimykset tekivät mitä ei muotoni tehnyt: minä herätin huomiota ja käänsin puoleeni katseet. Ihmiset rupesivat säälimään, ja jos en saanutkaan rahoja, niin sain kuitenkin leipää, toisinaan keittoakin. Se oli mieluista aikaa; minua ei enää pieksetty, ja jos en saanutkaan perunoita, niin mitä siitä, kun olin kuitenkin jotakin saanut päivällisekseni. Mutta eräänä päivänä Garofoli tapasi minut muutaman hedelmäkauppiaan luona syömässä velliä, ja silloin hänelle selvisi miten tulin toimeen, vaikka en saanutkaan perunoita, ja hän päätti jättää minut kotia keittämään ja hoitamaan kotia. Mutta kun minä keittäessäni olisin voinut syödä, niin hän keksi tällaisen kattilan. Joka aamu ennenkuin hän lähtee kaupungille, panee hän kattilaan lihat ja kasvikset, lukitsee kannen, ja minun ei tarvitse muuta kuin pitää tulta padan alla. Minä saan haistella keiton hajua, mutta muuta en, sillä ymmärrättehän, että tuollaisesta kapeasta torvesta ei voi saada mitään. Siitä saakka kuin minä tulin keittäjäksi, olen käynyt näin kalpeaksi. Sillä keiton haju ei ravitse, se vain kiihottaa nälkää. Olenko minä hyvin kalpea? Kun minä en käy kaupungilla, niin en ole kuullut itsestäni mitään, ja kun täällä ei ole kuvastinta, niin en voi itse nähdä muotoani."
Vaikka en vielä isosti ymmärtänytkään, niin tiesin kuitenkin, että sairaita ei saa pelottaa sanomalla heitä sairaiksi. "Ette te näytä kovinkaan kalpealta", vastasin senvuoksi.
"Minä ymmärrän hyvin, että sanotte niin lohduttaaksenne minua. Mutta minä olisin hyvilläni, jos olisin kalpea, sillä se merkitsisi, että minä olen sairas, ja minä haluaisin olla hyvin sairas."
Minä katsoin häntä ihmeissäni.
"Te ette ymmärrä", sanoi hän hymyillen. "Mutta asia on hyvin yksinkertainen. Kun olette kipeä, niin teitä joko hoidetaan tai annetaan teidän kuolla. Jos minun annettaisiin kuolla, niin tämä olisi kaikki, minun ei olisi enää nälkä eikä minua enää lyötäisi. Ja ne, jotka ovat kuolleet, elävät taivaassa, ja taivaasta minä näkisin äidin, maanmiehiäni, ja puhelemalla hyvälle Jumalalle minä ehkä voisin estää Christina sisarestani tulemasta onnetonta. Mutta jos minua hoidettaisiin, niin minut lähetettäisiin sairashuoneelle, ja siihen minä olisin varsin tyytyväinen."
Minulla oli vaistomainen kauhu sairashuonetta vastaan, ja usein teitä kulkiessani, kun väsymyksestä tunsin itseni sairaaksi, minun ei tarvinnut kuin ajatella sairashuonetta, niin virkistyin heti taas astumaan. Olin sen vuoksi hyvin kummissani, kun kuulin Mattian puhuvan tällä tavoin.
"Jospa tietäisitte", sanoi hän, "miten hyvä on olla sairashuoneella. Minä olin Sainte-Eugeniessä. Siellä on lääkäri, suuri valkoverinen mies, jolla on aina rintasokeria taskussaan, ja sisaret ovat siellä niin lempeitä, sanovat hellästi: 'Tee niin, lapseni.' Ja kun puhutaan lempeästi, niin minusta tuntuu niin hyvälle, tekee mieleni itkeä, ja silloin kun minua itkettää, tuntuu minusta niin hyvältä. Se on tyhmää, eikö niin? Mutta äitini puhui minulle aina lempeästi. Sisaret puhuvat aivan kuin äitinikin puhui, ja vaikka puhe onkin toista, niin on ääni kuitenkin sama. Ja hyvä ruoka ja hoito, miten virkistävälle se tuntuukaan. Kun tunnen voimaini täällä vähentyvän, kun en saa ruokaa, niin olen tyytyväinen; olen tuuminut itsekseni: Minä sairastun, ja Garofoli lähettää minut sairashuoneeseen. Niin, kipeä tosin olen, että siitä kärsin, mutta en niin kipeä, että siitä olisi haittaa Garofolille. Senvuoksi hän minua vielä pitää luonaan. Onnettomilla on henki ihmeen sitkeä. Onneksi Garofoli ei ole luopunut tavastaan kurittaa minua niinkuin muitakin. Viikko sitten löi hän minua kepillä päähän. Tällä kertaa luulen asian olevan hyvin. Minulla on pää ajetuksissa, te näette tämän suuren pahkan. Garofoli sanoi eilen, että se ehkä on paise, ja hänen puheestaan päätin, että se on arveluttavaa. Kipeä se on, päänahkan alla tuntuu samanlaista pakotusta kuin hammaskivussa, pääni on raskas kuin painaisi se sata leiviskää, minua pyörryttää ja yöllä unissani en voi olla valittamatta ja huutamatta. Minä luulen, että kahden tai kolmen päivän perästä hän päättää lähettää minut sairashuoneeseen, sillä tietysti sellainen, joka yöt huutaa, häiritsee toisia, ja Garofoli ei pidä siitä, että hänen untaan häiritään. Mikä onni, että hän löi minua päähän! Sanokaa nyt suoraan, näytänkö hyvin kalpealta?"
Hän asettui eteeni ja katsoi minua silmästä silmään. Minulla ei ollut enää syytä vaieta, mutta sittenkään en uskaltanut sanoa suoraan, miten pelottavalta hänen suuret hehkuvat silmänsä, kuoppaiset poskensa ja värittömät huulensa näyttivät. "Luulen että olette niin sairas, että teidän pitäisi päästä sairashuoneeseen."
"No niin!" Ja hän koetti tehdä kumarruksen ja lähti heti pöydän luo, jota alkoi pyyhkiä. "Nyt on tarpeeksi puhuttu", sanoi hän, "Garofoli tulee pian eikä ole vielä mitään valmiina, ja kun teidän mielestänne minä olen jo saanut sellaisen kolauksen, että voin päästä sairashuoneeseen, niin turha on hankkia enää kolauksia. Siitä olisi vain tyhjää vaivaa. Nykyään minusta tuntuvat lyönnit kovemmilta kuin muutamia kuukausia sitten. Ne ovat hassuja, jotka sanovat, että kaikkeen tottuu."
Ja puhellessaan hän ontua kolkkasi pöydän ympärillä, asetellen lautasia. Minä laskin niitä olevan kaksikymmentä. Garofolilla siis oli kaksikymmentä poikaa palveluksessaan. Mutta vuoteita kun ei ollut kuin kaksitoista, niin nukkuivat pojat kaksittain. Ja niitä vuoteita! Ei lakanoita lainkaan. Ja peitteet sellaiset, että luuli ne ostetuksi jostakin tallista, josta ne oli myöty, kun eivät enää olleet tarpeeksi lämpimiä hevosille.