"Älkää välittäkö minusta."
"Tavataan jälleen illalla."
Hitaasti ja vastahakoisesti hän astui rakennusta kohti.
Kolmastoista lako.
Rosalien mentyä Perrine olisi mielellään jäänyt istumaan paikoilleen ikäänkuin kotonaan. Mutta siinäpä se junri olikin, hän ei ollutkaan kotonaan, sillä tämä piha oli varattu "täyshoitolaisille" eikä työväelle, jolla ei ollut oikeutta oleskella muualla kuin pienessä takapihassa, missä ei ollut tuoleja ei penkkejä eikä pöytiä. Hän jätti siis penkkinsä ja läksi ulos kadulle, jossa sitten verkkaan kuljeskeli eteenpäin katsellen kauppalaa.
Mutta vaikka hän astuikin verkkaan hän oli kuitenkin pian kulkenut kaikki kadut. Ja kun huomasi kaikkien uteliaasti katselevan itseään hän ei tohtinut seisahtua milloin olisi haluttanut, ei palata samaa tietä eikä myöskään kulkea samaa katua monta kertaa. Kauppalan toisessa laidassa tehtaitten vastaisella puolella maanpinta kohosi ja hän huomasi siellä metsän, jonka tumman vihreät latvat kuvastuivat taivaanrantaa kohtaan; siellä hän ehkä löytäisi rauhan ja sunnuntailevon, siellä hän ehkä voisi istahtaa kenenkään huomaamatta ja tarkastamatta.
Siellä oli todellakin hiljaista ja autiota, ei yksistään metsässä, vaan myöskin sen alla olevalla kentällä, niin että hän päästessänsä sen reunaan, mukavasti voi heittäytyä pitkäksensä sammalikkoon katselemaan edessänsä olevaa laaksoa ja koko kauppalaa, joka muodosti sen keskustan. Vaikka hän tunsikin sen tarkalleen isänsä kertomuksista ei hän kuitenkaan astuessansa sen katuja voinut saada siitä oikein selvää kuvaa; mutta nyt, kun hän voi nähdä kaikki, hän huomasi kaikki semmoiseksi kuin oli niitä mielessänsä kuvitellut, semmoiseksi kuin hän oli niistä kertonut äidilleen pitkällä matkallaan ja semmoiseksi kuin hän nälän tuottamissa hourailuissaan oli nähnyt luvattuna maana, jolloin hänestä epätoivossaan tuntui siltä, ettei hän milloinkaan sitä saavuttaisi.
Ja nyt hän oli saapunut siihen, nyt se levisi hänen silmiensä eteen.
Sormellaan hän nyt voi osottaa, missä jokainen talo sijaitsi.
Mikä ilo! se oli totta! tämä oli siis tosiaan tuo Maraucourt, jonka nimen hän oli niin monta kertaa lausunut taikasanana ja jota hän oli tultuansa Ranskaan etsinyt ohikulkevien vaunujen tahi rautatievaunujen laidoista ikäänkuin hänellä olisi ollut tarvis nähdä tuo kirjoitus tullaksensa vakuutetuksi siitä, ettei tuo kaikki ollutkaan ihmeellistä, käsittämätöntä unta, vaan aivan totista totta.
Vastaisella rinteellä hänen edessänsä oikealla, kylän toisella puolella kohosivat tehtaiden rakennukset ja kattojen eri väristä hän osasi seurata niiden rakennushistoriaa yhtä tarkasti kuin olisi joku sen seudun asukas sen hänelle kertonut.