Kauppalan keskellä joen reunalla kohosi vanha tiilinen, mustakattoinen ja korkeapiippuinen tuulien ja sateitten pieksämä ja savun mustaama rakennus. Se oli vanha kehruutehdas, joka jo silloin oli hyljättynä, kun kolmekymmentäviisi vuotta sitten eräs mitätön pikkutehtailija nimeltä Vulfran Paindavoine sen vuokrasi häviökseen, niinkuin seudun kaikki järkevät ihmiset arvelivat surkutellen hänen hulluuttaan. Mutta häviön asemasta tulikin vähitellen rikkaus tuoden frangin toisensa perästä, jotka pian muuttuivat miljooneiksi.
Tämän "kultahanhen" ympärille kasvoi sitten hyvin sukkelaan koko parvi pikku hanhia. Vanhimmat olivat huonossa ulkoasussa, rumanmuotoiset ja kurjat kuin äitinsäkin, juuri niinkuin usein on niiden laita, jotka ovat kärsineet puutetta. Toiset sitävastoin etenkin nuorimmat, uudemmat olivat komeita, suuria ja vahvemmat kuin ehkä tarpeellista. Niitä kaunistivat eriväriset koristeet eikä niissä ollut tuon kuluneen rappauksen jälkeäkään, joka oli vanhempien sisarusten kuluneena pukuna. Nuo rautatukkeiset punavalkeat, kiillotetut tiiliseinäiset rakennukset näyttivät voivan vastustaa niin työn kuin ajankin kuluttavaa hammasta. Vanhat rakennukset muodostivat ahtaan sykerön vanhan tehtaan ympärille, mutta uudet levisivät sensijaan laajalle ympärille olevalle tasangolle ja niitä yhdisti erityinen rautatieverkko ja johtopylvästö sähkölankoineen, niin että tehdaslaitos kokonaisuudessaan oli vallan sähköverkon ympäröimänä.
Kauan hän istui siinä katse miltei eksyneenä noihin katusokkeloihin, mahtaviin savupiippuihin, korkeihin ja leveihin ukkosenjohtimiin, jotka pistiminä kohosivat katoilla, sähköpatsaihin, rautatievaunuihin ja hiilivarastoihin, koettaen kuvitella mielessään miltä elämä näyttäisi tuossa näennäisesti kuolleessa kauppalassa silloinkuin kaikkialla tulet olivat sytytetyt, ja savusi ja liike oli vilkkaammillaan ja koneet kävivät kauhealla melulla ja ratinalla, jommoista oli kuullut Saint-Denisin tasangolla lähdettyään Parisista.
Kääntäessään katseensa ihmisasuntoihin hän huomasi niissä samanlaista edistystä kuin tehtaissakin. Vanhat turvekatot, jotka kukkivan kattokeltamon peittäminä kimelsivät kullankarvaisina, olivat ikäänkuin tiheästi sullotut kirkon ympärille. Uudet talot sitävastoin vielä punertavista äsken poltetuista tiilistä tehtyine kattoineen olivat hajallaan laaksossa puiden ympäröiminä pitkin joen rantoja; mutta ihan päinvastaisen vaikutuksen ne tekivät kuin tehtaat, sillä vanhat asunnot näyttivät vieläkin vankoilta ja vahvoilta ja uudet kurjilta, ikäänkuin olisivat talonpojat, tuon entisen maataviljelevän Maraucourt-kylän asukkaat, olleet paljon varakkaammat kuin nykyisen tehdaskauppalan.
Vanhojen talojen joukossa kohosi eräs toisten reunalla ja erosi toisista senkin kautta, että sitä ympäröi tuuheapintainen puutarha, joka kahtena penkereenä ulettui rantaan asti ja päättyi pesulaituriin. Se oli Perrinelle vanhastaan tuttu talo: siinä herra Vulfran asui rakentaessaan Maraucourtin tehtaat siihen asti kunnes muutti komeaan linnaansa. Miten monta tuntia hänen isänsä olikaan lapsena viettänyt sen laiturilla kuunnellen pesuakkojen kertovan noita pitkiä satuja ja taruja, joita hän sitten myöhemmin kertoi pikku tytöllensä: satuja semmoisia kuin Rahkasuon peikko, Englantilainen joka hukkui lentohiekkaan, Hangestin ihmissusi ja kymmenittäin muita, jotka kaikki siinä johtuivat hänelle mieleen juuri kuin hän olisi kuullut ne edellisenä päivänä.
Auringonsäteet kohtasivat häntä silmiin ja pakottivat hänen valitsemaan toisen paikan. Hänen ei sitä varten tarvinnut muuta kuin siirtyä muutamia askeleita löytääkseen semmoisen, jossa ruoho oli yhtä pehmoinen ja tuoksuva ja näköala kylän ja laakson ylitse yhtä ihana. Siellä hän viipyi koko illan nauttien hyvinvoinnista, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut.
Kuitenkin hän oli saanut kärsiä liian paljon ja kokea elämän kovuutta antautuakseen tuon suloisen levon tunnelman helmaan ja kuvitellaksensa kärsimyksiensä jo loppuneen. Ei ollut siinä kylliksi, että hän nyt varmana tiesi saavansa työtä ja siten ansaitsevansa myöskin ruokansa ja asuntonsa, häneltä puuttui vielä paljon ennenkuin osaisi saada äidin toiveet toteutumaan, sillä ne tuntuivat hänestä niin tavattoman vaikeilta jopa mahdottomilta saavuttaa, että tuskin tohti vapisematta niitä ajatellakaan. Mutta kuitenkin hän oli jo paljon saavuttanut päästessänsä Maraucourtiin, jonne hän niin vähän tuskin ollenkaan voi toivoa koskaan pääsevänsä. Sen vuoksi hän ei saisi menettää rohkeuttansa eikä joutua epäilyksien valtaan, vaikka odotusaika tulisi kuinkakin pitkäksi ja vaikka paljon aikaa kuluisi hänen taistellessansa päästäksensä pyrkimyksiensä perille. Eikö katto pään yllä ja kuuden sousin päiväpalkka ollut oikea aarre tyttöraukalle, jolla ei aikaisemmin ollut parempaa kotia kuin maantienoja makuupaikkana eikä muuta ruokaa kuin koivun kuorta pureskella?
Hänestä tnntui että oli viisasta miettiä suunnitelmaa, miten hänen oli menetteleminen, mitä hänen tuli tehdä, mitä välttää, mitä sanoa ja mitä jättää sanomatta siinä uudessa elämässä, joka huomenna hänelle alkaisi. Mutta tuo kaikki tuntui hänestä niin vaikealta noissa uusissa oloissa, että hän oivalsi sen menevän yli voimiensa. Jos hänen äitinsä olisi sallittu saapua Maraucourtiin niin hän olisi epäilemättä tietänyt miten oli meneteltävä. Mutta hän ei mielestään omannut äidin kokemusta, neroa, varovaisuutta eikä hienotunteisuutta — ei ainoatakaan tuon äiti raukan mainioista ominaisuuksista. Hänhän oli vain lapsi vielä, eikä hänellä ollut ketään neuvonantajaa, joka olisi hänelle tukena ja turvana.
Tuo ajatus ynnä vielä enemmän äidin muisteleminen saattoi hänen kyyneleensä virtanaan tulvanaan ja hän alkoi itkeä hillittömästi yhä uudestaan toistellen niitä sanoja, joita oli niin usein haikeasti lausunut lähdettyään hautuumaalta, juuri kuin niiden taikavoima olisi voinut häntä auttaa ja pelastaa:
"Äiti, rakas äiti kulta!"