Eivätkö nuo sanat todellakin monta kertaa olleet auttaneet, vahvistaneet ja virkistäneet häntä milloin hän oli vähällä sortua uupumuksesta ja epätoivosta? Olisiko hän voinut kestää loppuun asti ellei hän olisi vähä väliä toistanut kuolemaisillaan olevan äidin viimeisiä sanoja: "minä näen sinut… niin, minä näen sinut onnellisena?" Eikö ole totta että kuolonhetkenä, jolloin sielu jo on liitelemässä taivaan ja maan välillä, kuoleva näkee paljon salaperäistä, josta terveillä ei ole vihiäkään?
Tuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää ja virkisti hänen mielensä. Toivo elpyi hänen sydämessänsä täyttäen sen luottamuksella, ja liikutuksen valtaamana hän kuvaili miten iltatuulahdus, joka vähä väliä keskeytti illan tyyneyden ja vienosti suuteli hänen kyyneleisiä poskiansa, oli tervehdys äidiltä, joka hiljaisena kuiskeena toisti hänen viimeiset sanansa: "Minä näen sinut onnellisena."
Ja miksikä ei? Miksikä ei äiti sinä hetkenä voisi olla hänen lähellänsä kumartuneena hänen ylitsensä kuin suojelusenkeli?
Silloin hänelle johtui mieleen että hän voisi vieläkin olla yhteydessä äitinsä kanssa ja pyytää hänen toistamaan ennustuksensa jonka oli Parisissa lausunut. Vaikka mielensä olikin kiihtynyt hänelle ei kuitenkaan johtunut mieleen tavallisin sanoin puhutella häntä kuin elävää olentoa eikä hän myöskään uskotellut äidin voivan vastata hänelle sillä eiväthän henget puhu niinkuin elävät olennot, mutta että ne puhuvat heille siitä hän oli ihan varma, jos ihmiset sitten vain ymmärtäisivät heidän salaperäistä kieltänsä.
Kauan hän istui siinä vaipuneena mietteihinsä, ajatellen tuota käsittämätöntä, tuntematonta, joka vallan pelottavan lumoavasti veti häntä puoleensa. Koneentapaisesti hän katsahti eteensä ja huomasi metsänreunassa kukkivan päivänkakkararyhmän valkokukkia, jotka sievästi erosivat rehevästä ruohosta. — Hän nousi kiireesti ja umpimäärin poimi niistä muutamia.
Sen perästä hän palasi entiselle paikalleen ja istahti totisena ruohoon. Liikutuksesta vapisevin käsin hän sitten rupesi repimään irti kukan valkolehtiä kuiskaten:
"Onnistun, vähän… hyvin .. täydelleen… en ollenkaan…"
Ja sillä tavalla hän arastellen jatkoi, kunnes puuttui vaan muutamia valkolehtiä.
Montako? Hän ei rohjennut niitä lukea, sillä silloin se olisivat ilmoittaneet hänelle vastauksen; mutta sitten hän vapisevin sydämin repi irti loputkin.
Onnistun… vähän… hyvin… täydelleen.