"Niin, kyllä mielelläni menisin."
"Minä saatan teitä, mutta ensin täytyy teidän sopia asiasta mummoni kanssa. Mennään sisään ruokahuoneeseen."
Rosalie oli jo ennen puhunut asiasta mummollensa, niin että se oli piankin sovittu maksamalla kaksikymmentäkahdeksan sousta, jotka Perrine luki pöydälle ynnä vielä kaksi sousta viikolta valaistuksesta.
"Tahdotteko siis asettua meille, pikku ystäväni?" kysyi mummo Françoise lempeästi ja hyväntahtoisesti.
"Niin, jos vaan mahdollista."
"Se kyllä käy päinsä, jos vaan tahdotte tehdä työtä."
"En toivo parempaa."
"No, silloin on kaikki hyvin. Ette ainiaaksi jää viidenkymmenen centimen palkalle, te pääsette kyllä frangiin jopa kahteenkin. Ja jos sitten myöhemmin menette naimisiin jollekin kunnon työmiehelle, joka ansaitsee kolme frangia niin ansaitsette viisi frangia päivässä; siinähän on jo koko rikkaus… ellei hän ole juomari, ainoastaan siinä tapauksessa, että hän ei ole juomari. On vallan onni että herra Vulfran on antanut työtä koko paikkakunnalle. Onhan tosin maanviljelys jäljellä, mutta maanviljelys ei elätä kaikkia niitä, jotka tahtovat syödä."
Sillä aikaa kun vanhus arvokkaasti ja painavasti piti tuota puhetta, ollen silminnähtävästi tottunut siihen, että hänen sanojansa kunnioitettiin, oli Rosalie ottanut eräästä kaapista lakanat, ja sitä tointa Perrine koko ajan katseli. Hän huomasi silloin niiden olevan jotenkin karkeata, kellertävää käärekangasta. Mutta kun ei ollut pitkään aikaan saanut maata kunnollisella vuoteella, niin hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan nukkua kerrankin semmoisella, olkootpa lakanat sitten kuinka karkeat hyvänsä. Oikeinko riisuutuneena! La Rouquerie ei milloinkaan matkoillansa hankkinut itsellensä semmoista mukavuutta kuin kunnon vuoteen, vielä vähemmin juolahti hänelle mieleen toimittaa Perrinelle semmoista ylellisyyttä. Jo aikoja ennenkuin hän äitinsä kanssa oli ehtinyt Ranskaan, olivat heidän omat vaunussa käyttämät lakanansa, paitsi äidin lakanaa, joko myödyt tahi kuluneet repaleiksi.
Perrine otti toisen puolen Rosalien kannettavasta ja seurasi häntä takapihan poikki, jossa istui parisenkymmentä henkeä työväkeä, miehiä, naisia ja lapsia hajallaan pihalla olevilla kivillä, pölkynpäillä tahi missä sattui, tupakoiden ja jutellen, kunnes tuli maatapanonaika. Kuinka semmoinen ihmisjoukko voikaan asua tuossa vanhassa rakennuksessa, joka päällepäätteeksi oli niin pieni?