"Kylläkai tänne vielä nostetaan pari tilaa lisää."
"Silloin en aicakaan minä enää jää tänne."
"Minnepä menet? Luuletko olevan parempaa muualla?"
Ja semmoista kesti loppumattomiin. Viimein kun ensiksi saapuneet olivat päässeet levolle niin toisetkin vähän tyyyntyivät ja pian olivat kaikki vuoteet täynnä paitsi yksi ainoa.
Puhe ei silti suinkaan tauonnut, käsitteli vain muita aineita. Keskusteltuaan päivän huvituksista tytöt rupesivat puhelemaan huomispäivästä, tehtaan työstä, tyytymättömyydestä, valituksista, riidoista, tehtaan kielikelloista ja yleensä omistajasta ja päälliköistä: herra Vulfranista, hauen veljensä ja sisaressa pojista, joita sanottiin "nuoriksi" ja tirehtöri Talouelista. Viimemainittua sanottiin vaan kerran nimeltä, mutta sen sijaan häntä mainittiin liikanimillä, jotka paremmin kuin mitkään lauseet ilmaisivat yleisen mielipiteen ja vihan; niinkuin esimerkiksi nimet Näätä, Pihdit, Juudas.
Perrinen valtasi outo tunne kun hän kuuli noita kummallisia väittelyitä. Hän tahtoi olla pelkkänä korvina, hyvästi tajuten miten hyödyllistä hänen oli saada sikäläisistä oloista niin paljon tietoja kuin mahdollista mutta toisekseen häntä taas hävetti tuo salaa kuunteleminen.
Sillä välin jatkui lörpötystä, mutta kaikki viittaukset olivat niin epämääräiset vaikka kohdistuivatkin yksityisiin henkilöihin, että oli välttämätöntä tuntea panettelun esineet voidakseen ymmärtää kenestä oli puhe. Senvnoksi kestikin melkoisen kauan ennenkuin hänelle selveni että Näädällä, Pihdillä ja Juudaksella tarkoitettiinkin Talouelia, joka näkyi olevan työväen musta pukki, kaikkien pelkäämä ja vihaama. Mutta se viha ja pelko kuitenkin aina lausuttiin niin varovasti ja ulkokullatusti, ettei kukaaa rohjennut edes kumppanillensa sanoa suoraan mielipidettänsä hänestä. Sentähden kaikki lauseet päättyivätkin jotenkin siihen tapaan kuin:
"Mutta se ei estä hänen olemasta erittäin rehellinen mies."
"Niin, ja oikeutta noudattava myös."
"Paras on olla siitä puhumatta."