Nuo kahdesti lausutut vastaukset olivat täydelleen todet. Paitsi matrassia ja kahta ruokatuolia, pientä pöytää ja uunilaitosta, jonka voi siirtää paikasta toiseen, valokuvauskonetta ja -tarpeita ei vaunuissa ollut mitään, ei arkkuja, ei leipää eikä vaatteita.
— "Hyvä on, saatte kulkea."
Päästyään portista Perrine heti kääntyi oikealle niinkuin Gras Double oli neuvonut. Koko ajan bän talutti aasiansa päitsistä bulevardilla, joka kulki pitkin linnoituksia. Vallien kuivuneessa pölyisessä ruohossa makasi siellä täällä miehiä, mikä selällään, mikä vatsallaan, sen mukaan kuin kestivät auringon paahdetta; toiset taas ojensivat käsiään, kun heitä häirittiin nauttimasta suloista untaan, heti valmiina uudestaan vaipumaan sen helmaan. Näbdessänsä noita likaisia, ryysyisiä, parrakkaita, kurjia olentoja ynnä sitä tapaa millä he repaleitansa kantoivat, Perrine varsin hyvin käsitti etteivät nämä linnoitusten asukkaat olleet niinkään luotettavaa väkeä etenkään öillä ja että puukoniskut olivat jotenkin helposti annetut.
Hän ei kuitenkaan kauan kiinnittänyt huomiotansa heihin, hänellä kun ei ollut aikomus jäädä sinne, vaan sen sijaan hän katseli tutkivasti eteenpäin, se on hän etsi silmillään Parisia.
Mitä! Nuoko kurjat mökit, nuo hajoovat liiterit, nuo likaiset siivottomat pihamaat, nuo epämäärättävät alueet, joille oli kaadettu suuriin kasoihin kaikenlaista törkyä, tuoko olisi Parisi? Parisi, josta niin usein oli kuullut isänsä kertovan, jota niin kauan ikävöiden oli halunnut nähdä ja jota lapsellisessa mielessään kuvitteli yhä lumoavammaksi, mitä enemmän kilometripatsaiden numerot ilmoittivat matkan lähenevän loppuansa? Täytyihän sen olla Parisi, samaten koin nuo roistomaiset miehet ja naiset jotka eläinten kaltaisina viruivat bulevardin toisella puolella olevien vallien ja linnoitusten rauhassa, olivat parisilaisia.
Hän huomasi saapuneensa Vincennestorille, jonka tunsi suuruudestaan, kääntyi vasemmalla päästyään sen yli ja kyseli sitten Champ Guillotia. Jos todellakin "koko maailma" tunsi paikan, niin tuskin kukaan oli samaa mieltä toisen kanssa sinne vievästä tiestä ja hän eksyi monta kertaa niistä kaduista, joita hänen neuvottiin kulkemaan. Vihdoin hän kuitenkin saapui korkean lauta-aidan eteen, jonka laudat olivat mikä höyläämätöntä, mikä kuorimatonta puuta, mikä maalattu, mikä tervattu. Katsahtaessaasa sisään avonaisesta portista, hän näki pihalla vanhan pyörättömän omnibussin ja kelpaamattoman rautatievaunun, sekin pyörätön. Siitä hän päätti ettei läheisyydessä ollut parempia taloja ja että tämä kyllä oli Champ Guillot, Paremmaksi varmuudeksi ilmestyi vielä paikalle kymmenkunta pientä koiranpentua leikkien ja pyöriskellen maassa.
Hän jätti Palikarin vaunujen kanssa kadulle ja astui pihaan. Heti paikalla pennut tuppautuivat hänen ympärilleen yrittäen purra hänen jalkojaan ja haukkua nalkuttaen.
"Ken siellä?" kuului ääni pihan pohjasta.
Hän katsahti sinne päin mistä ääni kuului ja huomasi vasemmalta puolen rakennuksen, jota ehkä voi käyttää asuntona, mutta joka myöskin voi olla mikä hyvänsä muukin; seinät olivat tiilestä, katukivistä, puusta ja läkkilaatikoista, katto oli pahvista ja tervatusta purjekankaasta, ikkunain ruudut olivat paperista, sinkkipellistä ja osaksi lasista. Kaikki oli rakennettu niin yksinkertaisesti, että olisi voinut luulla Robinsonin sen tehneen Perjantain ja isänsä avulla. Avosuisen katoksen alla rakennuksen toisessa nurkassa seisoi tuuheapartainen mies lajittelemassa erilaisia ryysyjä koreihin.
"Älkää tallatko koirasiani", hän sanoi. "Tulkaa tänne puheilleni."