"Silloin sitä aina loukkaantuu kun on väsynyt. Aamulla on jokainen virkeämpi ja huomaavaisempi. Mitä nyt Zenobie täti sanonee tästä?"
"Mutta kun se ei ollut teidän syynne."
"Mummo kyllä uskoo ettei syy ollut minun, mutta täti Zenobie kyllä sanoo että tein sen tahallani päästäkseni työstä."
"Älkää välittäkö siitä."
"Luuletteko olevan hauskaa kuulla semmoisia syytöksiä?"
Matkalla vastaantulevat työmiehet seisahduttavat heidät kyselläksensä mitä oli tapahtunut. Muutamat surkuttelivat Rosalieta, enimmät kuuntelivat välinpitämättöminä, he kun olivat tottuneet semmoiseen ja sanoivat semmoista voivan tapahtua milloin hyvänsä. Voi loukkaantua yhtä helposti kuin sairastuakin, onni voi olla myötäinen jos vastainenkin. Jokainen vuoroonsa, minä tänään, sinä huomenna. Mutta muutamat siitä kovasti suuttuivat:
"He eivät tyydy ennenkuin ovat saaneet meidät kaikki raajarikoiksi!"
"Onko sitten parempi kuolla nälkään?"
He saapuivat tirehtöörin konttoriin keskellä tehdasryhmää, suureen sini- ja punatiiliseen rakennukseen, jossa oli kaikki tehtaankonttorit. Ne olivat kaikki, jopa herra Vulfraninkin, ulkoasultaan sangen yksinkertaisia, tirehtöörin konttori vaan veti huomion puoleensa suuren lasiseinäisen verannan vuoksi, jonne pääsi leveitä kaksoisportaita myöten.
Kun tytöt astuivat verannalle oli herra Talouel siellä mittaillen kiirein askelin lattiata, kädet taskussa ja lakki päässä, niinkuin mikäkin kapteeni laivansa kantta.