Kiireesti hän ryhtyi työhön ja kaivoi luutansa varrella maata siltansa päästä, kunnes sai rungon pään näkyviin, jolloin voi vetää sen omalle puolellensa.
Nyt vasta hän oli oikein kotonaan, valtakuntansa hallitsijana, saarensa kuningattarena. Vielä piti hänen antaa sille nimi, niinkuin kaikkien suurten matkustajien. Nimi ei suinkaan saattanut häntä kahden vaiheille: mikä voikaan olla sopivampi kuin se nimi, joka täydelleen täytti hänen mielensä ja sopi hänen sikäläisiin oloihinsa:
Hyvän toivon saari.
Tosin oli jo ennestään olemassa Hyväntoivonniemi, mutta onhan suuri erotus saaren ja niemen välillä.
Yhdeksästoista luku.
On sangen huvittavaa olla kuningattarena, etenkin kun ei ole alamaisia, eikä naapurivaltioita — silloin hänellä ei olisi muuta tehtävää kuin mennä huveista huvituksiin valtakuntansa toisesta päästä toiseen.
Ja siihen hauskaan huvituskohtaan hän ei ollut vielä ehtinyt.
Kun hänet seuraavan aamun koittaessa herättivät lintujen viserrys ja luukusta sisään kurkistava auringon säde leikkien hänen kasvoillansa, oli hänen ensimäinen ajatuksensa se, ettei hän saisi nukkua siellä raskaasti, vaan päinvastoin hyvin kevyesti, voidaksensa herätä ensi vihellyksestä, joka vain oli oleva herätyksenä.
Mutta ei raskas uni aina ole paras, päinvastoin on uni paras silloin, kun välistä herää, nukkuu jälleen ja herää taas, muistaa unennäkönsä ja ne jatkuvat siitä, missä herätessä keskeytyivät. Perrine ei enää nähnytkään muuta kuin miellyttäviä unia. Hän nukkui pois kaiken päivän uupumuksen, niin ettei hän sitä enää edes muistanutkaan. Hänen vuoteensa oli pehmoinen, lämmin ja tuoksuva, ilma, jota hengitti, lemusi metsän kukista. Linnut riemastuttivat häntä iloisella viserryksellään ja pajunlehtiin kokoontunut aamukaste, joka tippui suorina pisaroina alas veteen, muodostivat hänestä suloisen soiton, joka hiveli hänen kaikelle kauniille herkkää mieltänsä.
Tehtaan pillin ensimäisen vihellyksen kuuluessa hän jo hypähti vuoteeltaan, toimitti huolellisesti pesemisensä lammikon rannalla ja laittautui matkalle työhön. Mutta hänestä oli varomatonta lähteä saareltansa jàttäen sillan entiselle paikalleen, niin että ken hyvänsä voisi sinne päästä, vaikkei ollutkaan luultavaa, että kukaan oli siellä käynyt viime talvesta asti. Hän jäi epäröiden seisomaan ojan reunalle, kysyen itseltään uskaltaisiko hyppäyksellä päästä sen ylitse. Silloin hän huomasi pitkän seipään, joka oli ollut ampumamajan tukena sillä puolen, jossa ei kasvanut puita; sen hän otti ja hyppäsi sen avulla kapeimmalta kohdalta ojan ylitse, joka oli hänelle varsin helppo asia, hän kun usein oli huvitellut sillä tavalla. Tuo ei tosin ollut mikään juhlallinen ja arvokas keino lähteä kuningaskunnastansa, mutta se ei tehnyt mitään, kun ei kukaan syrjäinen ollut sitä temppua katselemassa. Sitäpaitsi on paljon asioita, jotka soveltuvat nuorille kuningattarille, vaikkeivät sovi vanhain arvokkaisuudelle.