Metsänrinteessä, jossa hän istui, kasvoi rehevä koivikko ja koivujen siimeksessä sananjalkoja. Niistäpä hàn voisi leikata joukon koivunoksia ja tehdä oivallisen luudan millä lakaista majasensa. Sananjalkoja hän taitteli itselleen raittiiksi, tuoreeksi vuoteeksi, jossa sitten saisi nauttia virkistävää lepoa.
Hän unohti kaiken väsymyksen, joka oli rasittanut häntä viime tunteina ja hän ryhtyi innokkaasti työhön. Kohta olivat oksat asetetut kimppuun ja sidotut vitsalla kiinni kepin nenään, hyväksi luudaksi; yhtä sukkelaan hän oli leikannut poikki sananjalat ja koonnut ne yhteen viedäksensä ne metsästysmajaan.
Sillä aikaa olivat kaikki siellä päin asuvat ehtineet kulkea ohitse, tie oli tyhjä niin pitkältä kuin hän voi nähdä. Hetki oli siis tullut hänen lähestyä pajupolkua. Sananjalkakimppu seljässä ja luuta kädessä hän miltei juosten riensi pois metsärinteestä, mutta päästyään polulle hänen täytyi hiljentää vauhtiaan, sillä kimppu tarttui pajun oksiin, polku kun oli niin ahdas ja tukossa, että hänen välistä täytyi ryömiä nelinkontin päästäksensä eteenpäin.
Saavuttuaan metsästysmajaan hän rupesi kantamaan ulos kaikki mitä siellä oli, nimittäin puupölkyn ja vuoteen. Sen perästä hän tarttui luutaansa ja rupesi kaikin voimin lakaisemaan kattoa, seiniä ja lattiaa. Silloin kuului lammikon kaislikosta ja ympärillä olevasta ruohistosta surkeaa piipitystä ja hätähuutoja, metsän linnut kun melun häiritseminä pelokkaasti lennähtivät ylös pesistänsä, jotka niin kauan olivat olleet heidän kieltämättömänä omaisuutenaan.
Maja oli niin pieni, että puhdistaminen oli varsin pian päättynyt, vaikka hän olikin toimittanut sen sangen huolellisesti. Hänellä ei ollut enää muuta tekemistä kuin kantaa sisään pölkky ja vanhat ensin puhdistamansa vuodeheinät, joita sitten peitti äsken leikkaamillansa tuoreilla tuoksuvilla, auringon paahtamilla sananjaloilla.
Ilta oli jo kulunut, niin että oli aika ryhtyä illallista syömään. Hänen olikin mielestänsä melkein yhtä nälkä kuin matkalla Ecouenista Chantillyhyn. Onneksi olivat ne kamalat päivät ainiaaksi ohitse! Olihan hänellä nyt tyyssija tässä sievoisessa pikku saaressa, oma vuoteensa eikä ketään peljättävää, ei sadetta, ei rajuilmaa eikä mitään. Riittävä leipäpalanen hänellä oli taskussa, ja jos hän tuona ihanana iltana muisteli entisiä kärsimyksiään, niin hän sitä vilkkaammin vertaili nykyistä onneaan ja mukavuuttaan entiseen tuskaansa ja epätoivoonsa, siten lujentaen luottamuksensa ja toiveensa tulevaisuuteen.
Verkkaan hän pureskeli leipäänsä, leikkeli sitä pieniksi palasiksi varoen sen murenemista. Hiljaa hän istui siinä katsellen miten lammikon siivekkäät asujamet rauhoituneina palasivat pesiinsä viettämään keskeytettyä yölepoaan. Laskeuva aurinko kultasi milloin liitelevän siipiparin, milloin vesilintujen soreita vartaloita, niiden varovasti, kaula ojennettuna, kuunnellen uidessa kaislikkoon ikäänkuin tutkien oliko entinen rauhallisuus jo palannut. Ja yhtä paljon kuin lammikon lintumaailman aamuinen herääminen oli lumonnut hänet, yhtä paljon viehätti nyt sen levolle meno.
Kun hän oli syönyt kaiken leipänsä, mikä tapahtui liiankin sukkelaan, vaikka hän koetti toimittu atrioitsemisensa niin verkkaan kuin mahdollista leikkaamalla suupalat hyvin pieniksi, rupesi lammikon äsken häikäisevän kirkas pinta tummenemaan, taivaan punainen rusko sammui. Muutaman minuutin kuluessa oli yö levittänyt kaikkialle mustan vaippansa: oli maatapanon aika.
Mutta ennenkuin sulki ovensa ja etsi lepoa heinävuoteeltansa hän tahtoi vielä käyttää erästä varokeinoa, nimittäin vetää ojan yli vievän sillan omalle puolellensa. Tosin hän kyllä luuli olevansa täydessä turvassa tässä majassa; ei kukaan tule häntä häiritsemään, siitä hän oli varma. Ei kukaan lähestyisi saarta ja majaa lammikon hyväkuuloisten asukasten varottamatta häntä huudoillansa. Mutta kaikissa tapauksissa oli sillan poistaminen hyvä asia, jos se vaan oli hänelle mahdollista.
Ja paitsi tuota turvallisuuden tunnetta oli siinä vielä toinenkin puoli: hauska tieto olevansa ypö yksin, ilman vähintäkään yhteyttä muiden kanssa todellisella saarella, jonka oli ottanut haltuunsa. Vahinko että hän ei voinut nostaa lippua majansa katon harjaan ja laukaista pyssyänsä, niinkuin usein oli lukenut matkakertomuksista.