Perrinen ei tarvinnut kysyä kuka tuo oli, jolta sormi oli poisleikattu; hän siitä peljästyi ja tuli surumieliseksi. Tosin hän ei ollut tuntenut tuota tyttöä kauemmin kuin ainoastaan pari päivää, mutta juuri tuo samainen tyttönen oli kohdellut häntä ystävällisesti, opastanut häntä hänen saapuessansa sinne, neuvonut hänellä miten menetellä ja yleensä ollut hänelle hyvänä kumppanina, ja nyt hänen täytyi kärsiä niin paljo ja elinajaksensa jäädä raajarikoksi.
Hän jäi siihen levotonna ja surumielin seisomaan kahden vaiheilla mitä tehdä, kun koneentapaisesti katsellen ympärilleen huomasi herra Benditin lähestyvän. Oikein tietämättä mitä teki ja ajattelematta rohkeuttansa puhutella niin mahtavaa henkilöä, hän kysyi häneltä englanninkielellä:
"Suvaitsetteko minun kysyä tiedättekö miten on Rosalien laita?"
Kumma oli, että herra Bendit suvaitsi katsahtaa häneen ja vastata:
"Tapasin äsken hänen mummonsa, joka kertoi hänen nukkuneen hyvin."
"Tuhat kiitosta, herra!"
Herra Bendit, joka ei milloinkaan elämässänsä ollut kiittänyt ketään, ei käsittänyt sitä liikutusta eikä suurta kiitollisuuden tunnetta, joka piili niissä muutamissa sanoissa.
"Niin, minäkin olen iloinen siitä", hän lausui jatkaen matkaansa.
Koko aamuna Perrine ei ajatellut muuta kuin Rosalieta, ja hänellä olikin tilaisuutta antaa ajatuksensa liidellä minne hyvänsä, sillä hän oli jo niin perehtynyt työhönsä, ettei se vaatinut paljoakaan tarkkaavaisuutta.
Tehtaan pillin annettua päivällismerkin, hän juoksemalla riensi mummo Françoisen taloon katsomaan Rosalieta, mutta kun hän pahaksi onneksi sattui kohtaamaan Zenobie tädin, niin hän ei päässyt edemmäksi kuin portaille vain.