"Nähdäkö Rosalien? Minkätähden? Lääkäri on määrännyt hänelle häiritsemätöntä hiljaisuutta. Päästyään liikkeelle jälleen hän kyllä kertoo teille, miten hän on antanut heidän tehdä itsensä raajarikoksi, mokoma kelvoton letukka!"
Tapa, millä hänet aamupuolella otettiin vastaan, riisti häneltä kaiken halun illalla uudestaan koettaa onneaan; kun häntä varmaankaan ei kohdeltaisi illalla sen ystävällisemmin niin hän riensi kotiin saarelleen.
Siellä oli kaikki semmoisenaan kuin hänen lähtiessänsä aamulla. Kun siis siellä ei ollut mitään puuhattavaa, niin hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin ryhtyä heti illalliseen.
Hän oli päättänyt syödä illallisensa hyvin verkkaan, mutta vaikka koettikin leikata leipänsä hyvin pieniksi palasiksi, niin hän ei kuitenkaan voinut lukemattomiin palotella sitä, ja hänen lainatessaan alas viimeisen suupalan, oli aurinko vielä korkealla. Hän nosti "tuolinsa", pölkyn, avonaisen oven suuhun, istahti siihen ja rupesi, katsellen lammikkoa, puita ja toisella puolella olevia niittyjä, miettimään asemaansa ja läheisintä tulevaisuuttansa.
Ensiksi oli hänen punnittava kolme tärkeätä kohtaa: asnnto, elatus ja vaatteet.
Vapaa asunto hänellä oli lokakuuhun asti, kiitos tuolle onnelliselle sattumalle, joka ohjasi hänen kulkunsa saarelle.
Mutta molemmista toisista kohdista, ruoasta ja vaatetuksesta, hän ei suoriutunut yhtä helposti.
Olisiko mahdollista yhden naulan leipää päivässä kuukausi kuukaudelta olla riittävä hänen voimiensa ylläpitämiseksi, niin että työ sujuisi? Sitä hän ei tiennyt, sillä sitä ennen hän ei ollut tehnyt työtä toden teolla. Tosin hän kyliä oli saanut kärsiä puutetta, nähdä nälkää jopa tehdä työtäkin yli voimiensa, niin että hän tiesi mitä työnteko todellakin on, mutta hän oli tehnyt sitä ainoastaar satunnaisesti. Niitä vaikeita päiviä seurasi aina lepo ja rauha, jotka korvasivat ponnistukset. Päivä päivältä jatkuvasta työstä hänellä ei ollut aavistustakaan, vielä vähemmän mihin elantokustannuksensa pitemmältä ajalta voivat oousta. Hän kyllä oli huomannut molempien viime päivien ruoka-annokset liian niukiksi, mutta se oli kuitenkin vain vähäpätöinen asia hänelle, joka oli ollut vähällä kuolla nälkään, pääasia oli vaan voiko hän sillä tavoin säilyttää terveytensä ja voimansa. Sitäpaitsi hän kohta voi suurentaa leipämääräänsä ja panna kakullensa vähäisen voita tahi ostaa palasen juustoa. Hänen vaan tarvitsi odottaa muutamia päiviä, korkeintaan viikko ja muutama päivä enemmän tahi vähemmän ei vaikuttanut asiaan mitään. Pahempi oli vatteiden laita etenkin kun osa niistä oli niin kurjassa tilassa, että pikainen korjaaminen oli kipeästi tarpeen, sillä La Rouquerien luona tehdyt korjaukset eivät voineet enää kauan kestää. Etenkin hänen kenkänsä olivat niin pahasti kuluneet, että pohja vallan painui hänen sormella koskiessaan siihen, eikä ollut vaikea laskea milloin ne puhkeaisivat. Se hetki kyllä oli koittava piankin, sitä enemmän kun hänen piti aina astua kivettyä tietä kuljettaessaan vaunujansa, joka tehtävä juuri oli omiansa kuluttamaan jalkineita. Mitä hän silloin tekee, kun niin on tapahtunut? Tietysti ostaa uudet, mutta tahto ja pakko ovat kaksi eri asiaa ja mistä hän hankkii rahoja siihen menoon?
Hänen ensimäinen ja tärkein, kiirein tehtävänsä oli siis tehdä itsellensä kengät ja se toimi näytti hänestä niin vaikealta, että hän vallan menetti rohkeutensa. Hän ei ollut milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi ja tutkineeksi, miten oli kenkä tehty. Mutta kun hän oli riisunut sen jalastansa ja tarkastanut miten päällys oli ommeltu anturaaan ja syrjät sievästi käännetyt, sekä miten kantapää oli siihen kiinnitetty, niin hän huomasi sen työn olevan kerrassaan hänelle liian vaikeata, vaikka hänellä hyvää tahtoa kyllä oli sen toimittamiseen. Hänet valtasi mitä suurin kunnioitus suutarinammattia kohtaan. Kokonaan puusta ja yhdestä kappaleesta tehdyt kengät olisivat varmaankin olleet paljoa helpommat tehdä, mutta miten hän voisi kovertaa semmoisen, hän, jolla ei ollut muuta työkalua kuin puukkonsa?
Hän istui siinä vaipuneena synkkiiin ajatuksiin katse vaistomaisesti harhaillen ympäri lammikon pintaa ja pitkin sen rantoja. Silloin silmänsä sattuivat rannalla olevaan kortekasaan ja hänelle juolahti mieleen matkoillaan nähneensä ihmisten käyttävän jonkinlaisia kortepohjaisia, vaatepäällisiä kenkiä, joiden nimenä oli espadrillos ja jotka olivat palmikoidut tuommoisesta kortteesta. Eiväthän kaikki käytä nahka- tahi puukenkiä. Tämä korte oli taipuisaa, pitkää, vahvaa ja sen keväisten joukosta hän näki viimevuotisiakin jo kuivaneita, vaan vedessä ollen vielä notkeita. Onhan myöskin semmoisia kortekenkiä, joissa ainoastaan pohjat ovat palmikoidut, vaan päälliset vaatetta. Minkätähden hän ei voisi palmikoida itselleen semmoisia pohjia tuosta ruohosta, joka näkyi olevan siinä juuri häntä varten ja hänen käytettäväksensä, jos hänellä vaan olisi siihen taitoa?