Hän astui heti rantaan tuon ruohokasan luokse, joka oli niin kiinnittänyt hänen huomiotansa. Siinä hänen ei tarvinnut muuta kuin valita sylyksen parhaita, se on semmoisia, jotka jo olivat kuivuneina, mutta kuitenkin vielä säilyttivät taipuvaisuutensa.
Hän leikkasi kiireesti suuren kimpun ja vei sen ampumamajaaan sekä ryhtyi heti työhön.
Mutta palmikoituaan noin metrin pitkuisen pätkän hän oivalsi, ettei se kelvannutkaan, sillä antura tulisi liian ohut kun ruohot olivat liian kovia. Ne eivät kestäisi mitään, jonka tähden hänen ennen palmikoimista täytyi jollakin tavalla valmistaa ne kelvollisiksi hakkaamalla säikeet litteiksi ja siten saada ne taipuisiksi.
Se asia ei voinut estää häntä eikä saattaa pulaan: olihan hänellä "tuolinsa", pölkynpää, jolle voi panna korteruohot ja siten takoa ne pehmeiksi. Häneltä puuttui vain vasara tahi nuijantapainen. Sileä kivi, jommoisen hän meni etsimään tieltä, sai toimittaa nuijaa virkaa. Hän ryhtyi sitten takomistyöhön varoen, etteivät kortteet vain joutuisi sekaisin. Pimeä hänet yllätti ahkerasta työstä ja nukuttuaan illalla hän koko yön näki hauskoja unia kauniista sininauhaisista espadrillos-jalkineista, jommoisia hän ei ensinkään epäillyt osaavansa tehdä, ellei ensimäistä kertaa koettaessansa niin ainakin toisena, kolmantena, kymmenentenä kertana.
Mutta niin monta koetta hänen ei ollut tarvis tehdä: seuraavan päivän illalla hänellä oli kylliksi pitkää palmikkoa voidaksensa ryhtyä anturan tekoon ja sitä seuraavana päivänä hän osti lyhyen, käyrän satulasepänneulan, joka maksoi yhden sousin, samanhintaisen rihmakerän ja puuvillaisen sininauha-tukun sekä neljällä sousilla kaksikymmentä sentimetriä hamppupalttinaa yhteensä seitsemän sousin arvosta. Enempää hänen ei ollut varaa tuhlata, jos mieli saada leipää lauantaina. Hän koetti sitten tehdä anturan kenkänsä pohjan mallin mukaan, mutta se ei ottanut oikein onnistuaksensa. Ensimäinen tuli melkein pyöreä, joka muoto ei ole juuri jalan mukainen, toinen oli jo "taiteellisempi", mutta ei ollut minkään näköinen, kolmas tuskin oli sen onnistuneempi, mutta vihdoin neljäs, ollen kapea keskeltä, leveä kärkipuolelta ja pyöreä kantapäästä, oli jo jotenkin kengänpohjan muotoinen.
Mikä ilo! Vielä kerran hän oli saanut kokea että onnistuu, kun vaan on tahdon lujuutta ja kestävyyttä, vaikka tehtävä näyttääkin mahdottomalta, syystä ettei tekijällä ole rahaa eikä työkaluja, ei mitään muuta kuin vähäisen kekseliäisyyttä apunaan.
Työkalu joka häneltä puuttui saadaksensa kenkänsä valmiiksi, oli sakset. Mutta niiden ostamiseen tarvittiin niin paljo rahaa, että hän ei voinut ajatellakaan semmoista. Onneksi hänellä oli puukkonsa, jonka joenrannalta löytämänsä sieran avulla hioi kyllin teräväksi voidaksensa pölkylle levitetystä vaatepalasesta leikata kengänpäälliset.
Päällisen ompeleminen pohjiin ei ensinkään käynyt yhtä helposti ja varmasti, vaan onnistui vasta monen koettelemisen perästä; mutta viimein hän sai työnsä valmiiksi ja lauantaiaamuna hän iloksensa voi mennä työhön, sievät, harmaat, sininauhaiset kengät jalassa.
Tehdessänsä tuota työtä, joka vei häneltä neljä iltaa ja kolme aamua, hän monta kertaa oli kysynyt itseltänsä mitä tehdä kengillensä lähteissänsä majastaan. Varmaankaan hänen ei tarvinnut peljätä varkaita, kun ei kukaan käynyt siellä, mutta voivathan hiiret ne syödä. Jos niin kävisi, niin tapahtuisi suuri onnettomuus. Estääksensä semmoista täytyi hänen keksiä joku säilytyspaikka, jonne nuo pienet pedot eivät pääsisi, kun hänellä ei ollut kaappia eikä laatikkoa minne panna niitä. Ei hänellä siis ollut muuta neuvoa kuin ripustaa ne kattoon pistettyyn puikkoon.
Kahdeskymmenes luku.