Nyt Perrine vuorostansa muuttui vähäisen miettiväiseksi.
"Tulkaa sitten ennemmin päivällisille luokseni."
Rosalie kyllä rupesi kursailemaan niinkuin sikäläisen kansan oli tapana, niin ettei kieltänyt eikä luvannut, mutta helppo oli nähdä, että hänen kovin teki mieli suostua pyyntöön.
Perrine keskeytti:
"Minä vakuutan teille, että tekisitte minulle oikein mieleen suostumalla pyyntööni, minä olen niin yksin."
"Niin olen minäkin."
"Se on siis päätetty; mutta olkaa hyvä ja tuokaa mukananne lusikkanne, sillä minulla ei ole peltiä eikä aikaakaan tehdä toista."
"Tuonko leipää myöskin, eikö niin?"
"Kiitoksia. Minä odotan teitä kivilouhoksessa, josta löydätte minut keittiöstäni."
Perrine puhui aivan totta lausuessaan olevansa iloinen, kun sai Rosalien vieraaksensa, ja jo edeltäpäin hän iloitsi siitä: Miten hänellä nyt oli paljon ajateltavaa, päivälliskutsut, tuumia mitä saada päivälliseksi, ruokavarojen hankinta! Oi miten hauskaa! Hän tuli siitä samalla oikein levottomaksi: ken olisi paria päivää aikaisemmin voinot luulla hänen voivan toimittaa päivällispidot vieraalle?