Maahan oli levitetty tuoreita sananjalkoja, jotka saivat toimittaa sekä pöydän että pöytäliinan virkaa; suuria lehtiä oli "lautasina" ja suurin lehti oli vatina ja sillä komeili tärkein ruokalaji, kyhmyselkäinen ahven, krassin ympäröimänä. Toinen lehti, vaikka pienempi, oli salattikulhona, samaten kuin toinen, joka toimitti jälkiruokamaljan virkaa, ja jälkiruokana oli karviaismarjoja. Jokaisen vadin väliä koristi lummekukka, jonka puhtaan valkoinen väri erinomaisen viehättävästi erosi mehevän vihreästä pohjasta.
"Olkaa hyvä, istukaa!" lausui Perrine kehottavasti ojentaen kätensä.
Ja sitten he istahtivat ja päivällinen alkoi.
"Olisin ollut oikein pahoillani, jos en olisikaan päässyt tulemaan tänne", lausui Rosalie suu täynnä ruokaa, "täällä on niin sievää ja keitto on niin hyvää."
"Miksikä ette olisi päässyt?"
"Sentähden, että tahtoivat lähettää minut Piquignyhyn herra Benditin tähden, joka on sairastunut."
"Mikä herra Benditiä vaivaa?"
"Hänessä on lavantauti. Hän on kovin sairas siitä päättäen, että hän eilisestä asti ei tiedä mitä sanoo eikä tunne ketään; juuri hänen tähtensä olin eilen vähällä käydä luonanne."
"Minunko? Minkätähden?"
"Olen ajatellut jotakin."