Vaikka ahven olikin koko suuri, niin se syötiin kaikki ja krassikin katosi samaa tietä. Nyt oli jäikiruoan vuoro. Perrine nousi, korjasi pois "kalavadin" ja asetti sen sijalle suonikkaat ja emaljinkiiltoiset lumpeenlehdet. Sitten hän tarjosi marjojaan.
"Olkaa hyvä", häa lausui nauraen, "tässä on vähän hedelmiä puutarhastani."
"Missä on teidän puutarhanne?"
"Tuolla ylhäällä, päämme päällä, karviaismarjapensas on itänyt ja juurtunut vanhan raidan onnessa rungossa, joka on tämän ampumamajan tukeena."
"Tiedättekö, ettette voi varsin kauan enää asua tässä majassa?"
"Toki talveen asti, luulemana."
"Talveenko asti! No, miten sitten käy kun sorsan metsästysaika alkaa?
Silloin käytetään aina tätä majaa."
"Oi, herranen aika!"
Niin onnellisesti alkanut päivä päättyi semmoisella surkealla tiedolla ja sitä seuraava yö oli vannaankin rauhattomin kaikista, jolloin Perrine oli nukkunut oman katon alla.
Minne hän sitten joutuisi?