"Kuuletteko, herra Benoist, tuo pienokainen tuossa ei vastaa niinkään hullusti."
"Niinkuin äsken sanoin hän ei ole ensinkään typerännäköinen, vaan päinvastoin."
"No, sitten hän ehkä voi ollakin meille hyödyksi."
Herra Vulfran nousi, nojasi keppiinsä ja tarttui tirehtöörin käsivarteen.
"Seuraa meitä, lapseni."
Tavallisesti Perrine huomasi kaikki mitä tapahtui hänen ympärillään, mutta siinä seuratessaan herra Vulfrania täytti vaan ainoa ajatus hänen mielensä: Kuinkahan suoriudun tuosta keskustelusta englantilaisten kanssa.
Suuren ihka uuden valkoiseksi ja siniseksi maalatun tiilirakennuksen ulkopuolella hän näki herra Mombleuxin pitkin askelin ja suuttuneen näköisenä astuskelevan edestakaisin ja luuli huomaavansa hänen luovan karsaan silmäyksen heihin päin.
He astuivat ensimäiseen kertaan ja siellä oli suuressa salissa suuria puulaatikoita, joihin eri värillä oli kirjotettu sanat Matter, Platte, Manchester. Eräällä semmoisella laatikolla istuivat englantilaiset koneenasettajat ja Perrine huomasi heidän ainakin puvusta päättäen olevan sivistyneitä henkilöitä, puetut kun olivat verkavaatteihin, hopeinen koruneula kaulaliinassa. Sen vuoksi hän toivoi paremmin ymmärtävänsä heitä, koin jos olisivat tavallisia työntekijöitä. Herra Vulfranin saapuessa he nousivat seisomaan.
Herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen sanoen: "Ilmota heille että puhut englannin kieltä ja että olet täällä tulkkina."
Hän teki niin ja jo ensimäisiä sanoja kuullessaan englantilaisten tyytymätön ilme muuttui iloiseksi; tosin Perrine oli lausunut ainoastaan tavallisen lauseen, mutta heidän hymyilynsä ennustivat kuitenkin hyvää vastaisille käännöksille.