Mutta mitä se merkitsi? Kun huomispäivä näytti niin lupaavalta, ei kannattanut olla huolissaan pienestä vastoinkäymisestä tänään.
"Minä taidan tarvita sinua paremmin Maraucourtissa."
Nämä sanat hän toisti ajatuksissaan kerta kerran jälkeen, kävellessään nyt jalan samaa tietä, jota myöten hän muutama päivä sitten oli ajanut. Minkähän tehtävän hän nyt saisi? Hän arvaili sinne tänne, mutta ei voinut päästä varmuuteen muuta kuin yhdestä asiasta: ettei hänen enää tarvitsisi tehdä työtä tehtaassa. Muuten hän sai luvan odottaa, kärsivällisesti odottaa, ilman levottomuutta, ilman malttamattomuutta. Se mitä hän jo oli saavuttanut, antoi aihetta toivoa parasta, jos hän vain olisi kyllin järkevä seuratakseen äitinsä viitoittamaa tietä, hitaasti, varovasti, kiirehtimättä, panematta mitään peliin. Häkeltyneenä hän ajatteli, että hänellä nyt oli tulevaisuus kädessään.
Saapuessaan takaisin saareensa hän löysi kaiken ennallaan. Linnut olivat jopa kunnioittavasti välttäneet hänen karviaismarjapensastaan, jonka kypsemmiksi käyneet marjat lisäsivät odottamattomalla tavalla hänen illallistaan. Hän oli tullut kotiin aikaisemmin kuin työpäivinään tehtaasta ja istuutui hetkeksi majan edustalle, paikalle, josta hän näki yli lammikon ja sen ympäristön. Nyt vasta hän huomasi, että niittomiehiä oli työssä läheisellä rantaniityllä.
Siis oli hänen piankin jätettävä pesänsä, joka sen perästä ei enää ollut asumakelpoinen. Mutta yhdentekevä tapaktuiko se metsästyksen tahi heinänkorjuun tähden; seuraus oli kummassakin tapauksessa sama, eikä siinä vaikuttanut mitään muutama päivä enemmän tahi vähemmän.
Vaikka jo oli ehtinyt tottua oikeaan vuoteeseen, ikkunoihin ja suljettuihin oviin, niin hän kuitenkin nukkui yhtä hyvin sananjalkavuoteellaan kuin ei olisi milloinkaan ollut sitä jättänyt, nukkui niin että nouseva aurinko hänet herätti.
Tavalliseen aikaan hän aamulla läksi tehtaaseen,, mutta ei seurannutkaan kumppaneitansa käämintäpuolells vaan suuntasi askeleensa konttoriin kysyen itseltään mitä tehdä, mennäkö sisälle vai odottaa ulkopuolella.
Hän päätti jäädä odottamaan. Kun hän pysytteli ulkopuolella, niin he tietysti näkisivät hänet ja käskisivät sisään, milloin häntä tarvittaisiin.
Mutta hän sai odottaa lähes tunnin ennen kuin kukaan huomasi hänet. Viimein hän näki herra Talouelin tulevan ja tämä kysyi ankarasti mitä hänellä oli siellä tekemistä.
"Herra Vulfran on käskenyt minun tänä aamuna tulla konttoriin."