Kirkkotorin varrella oli rouva Lachaisen kauppa, kieltämättä Maraucourtin kaunein ja paraiten varustettu. Sen suuret näyttelyikkunat olivat täynnä kaunista vaatetta, silkkinauhoja, liinavaatteita, hattuja, koristeita ja hajuvesiä, jotka kaikki olivat omansa kiihottamaan kauppalan nuorten ja keikailevien neitosten turhamaisuutta, houkutellen heitä sinne tuhlaamaan raha-ansionsa samalla tavoin kuin heidän isänsä tuhlasivat omansa kapakoissa.
Tuo komeus yhä enemmän lisäsi Perrinen pelkoa ja ahdistusta ja kun tuommoisen ryysyläisen tulo ei herättänyt kaupanomistajan huomiota sen enempää kuin apulaistenkaan jäi tyttö epätietoisena seisomaan keskelle lattiata tietämättä kenen puoleen kääntyä. Viimein hän näytti kädessään olevan kirjekuoren.
"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi rouva Lachaise.
Perrine ojensi hänelle paperin, jonka jokaiseen kulmaan oli painettu:
"Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine."
Tuskin rouva Lachaise oli lukenut paperin loppuun ennenkuin katseensa kirkastui ja hän kohteliaasti hymyillen nousi paikaltaan, nosti Perrinelle tuolin ja kysyi:
"Ja mitä haluatte, neitini?"
Perrine vastasi tarvitsevansa leningin, liinavaatteita, kenkiä ja hatun.
"Tuota kaikkea on kyllä täältä saatavana ihan parasta lajia. Suvaitsetteko että alamme leningillä? Eikö niin? Minä näytän teille vaatetta…"
Mutta Perrine ei tahtonut nähdä vaatetta, vaan valmiita pukuja, joista voisi valita itselleen sopivan, niin että jo seuraavana aamuna sopisi mennä ulos herra Vulfranin kanssa.
"Ah, teidän on siis saatettava herra Vulfrania?" toisti muotikauppiasrouva vilkkaasti äärettömän kummissaan siitä, että Maraucourtin mahtava herra haluaa tuommoisen maankulkijan palveliaksensa ja seuralaiseksensa.