Kun herra Vulfran seuraavana aamuna annettuaan määräyksensä osastojen johtajille käski hänen tulla sisälle, sillä vanha herra näytti niin tyytymättömältä, että hänen oli vallan mahdotonta erehtyä sen merkityksestä. Sillä vaikka hän ei voinutkaan nähdä mitään eikä katseensa ilmaista hänen ajatuksiansa, niin Perrine ei voinut erehtyä kasvojen ilmeestä, siksi hän jo oli ehtinyt kyllin tarkkaan tutkia niiden tunteen vivahduksia.
Ei toden totta niistä nyt näkynyt hyväntahtoisuuden tahi suopeuden jälkeäkään, vaan päinvastoin tyytymättömyyttä ja suuttumusta.
Mitä hän oli tehnyt voidaksensa niin suuressa määrin herättää hänen vihaansa?
Siihen kysymykseen hän ei voinut keksiä muuta kuin yhden ainoan vastauksen: ostoksensa rouva Lachaiselta. Niistähän herra Vulfran sanoi saavansa hänen luonteensa avaimet. Ja hän kun oli niin vilpittömästi koettanut olla vaatimaton ja kohtuullinen, Mitä vanha herra olisi siis tahtonut hänen ostaa ja mitä jättää ostamatta?
Mutta hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoinen.
"Miksikä et ole puhunut minulle totta?"
"Mitä siis olen sanonut, joka ei ole totta?" kysyi Perrine vavisten pelosta.
"Olet valehdellut kertoessasi täällä olostasi."
"Minä vakuutan, minä vannon että olen puhunut teille totuuden."
"Sanoit minulle asuneesi mummo Françoisen luona. Mutta missä olet oleskellut sittemmin? Eräälle, joka tahtoi tietoja sinusta, on Zenobie, Françoisen tytär, kertonut sinun viettäneen heidän luonaan vaan yhden ainoan yön ja sinun sitten hävinneen, niin ettei kukaan tiedä missä sittemmin olet oleskellut."