"Älkää ärsyttäkö häntä minua vastaan."
"Ärsyttääkö häntä! Siitäpä ei ole vaaraa! Saatuaan tietää mimmoisen viran olette saanut, hän kyllä tulee paraaksi ystäväksenne, päältäpäin tietysti. Niin, saatte nähdä huomenna. Mutta ellette tahdo Pihdin saavan selvää asioistanne, niin älkää kertoko niitä tädille."
"Olkaa huoleti, minä kyllä pidän varani."
"Ette tiedä kuinka häijyn viekas täti on."
"Mutta nyt hän ei saa minulta mitään urkituksi."
Kello kolme, niinkuin jo oli ilmoittanut, soitti herra Vulfran Perrineä ja he läksivät ajamaan tavalliselle tehdasmatkallensa, sillä herra ei jättänyt päivääkään eri tehtaita tarkastamatta, ellei itse nähdäksensä, niin kuitenkin tullaksensa nähdyksi. Eri tehtaiden tirehtöörit silloin selittivät mitä tehtiin ja saivat isännältä tarpeelliset määräykset. Sitäpaitsi oli paljon, josta hän itse otti selvän juuri kuin ei olisikaan ollut sokea, hänellä kun oli monta keinoa millä korvata kadotetun näkönsä.
Sinä päivänä he alottivat Flexellestä, jossa pellavat ja hamput häkilöitiin. Siellä herra Vulfran ei antanutkaan taluttaa itseänsä tirehtöörin konttoriin, vaan astui nojanneena Perrineen suoraan tavattoman suureen varastohuoneeseen, johon paraikaa suorastaan purettiin täysistä rautatievaunuista äsken saapunutta hamppua ja pellavaa.
Oli sääntönä että missä ikinä hän kulki tehtaissa ei kukaan saanut keskeyttää työtänsä eikä häntä puhutella, vaan ainoastaan vastata hänen kysymyksiinsä. Työtä jatkui ikäänkuin häntä ei olisi siellä olemassa, ehkä vain tavallista vähäisen sukkelammin.
"Kuuntele nyt tarkasti mitä minulla on sinulle sanottavaa", hän lausui
Perrinelle, "sillä minä tahdon nyt koettaa voinko nähdä sinun
silmilläsi tutkiessani muutamia näistä vaunuista purettavia pakkoja.
Tiedätkö mimmoinen on esimerkiksi hopean väri?"
Perrineä epäilytti.