"Tietysti, mutta minulla on tuumani. Sinä ïuulet vsnnaankin että, kun astun Palikarin rinnalla, koko ajan vaan juttelen sen kanssa, siitä syystä että se pitää siitä. En suinkaan, vaan minä muistelen sinuakin, etenkin sinua, äiti raukka, liiatenkin sen perästä kun sairastuit, muistelen matkaamme ja kuvailen mielessäni tuloamme Maraucourtiin. Olen miettinyt sitäkin että voimmeko esiintyä siellä näissä markkinavaunuissa, joille niin asein matkallamme on naurettu? Luuletko heidän kohtelevan ystävällisesti jos ilmestymme niissä heidän luoksensa?"
"Kyllä tosiaan semmoisetkin sukulaiset, joita ei muuten ylpeys vaivaa, hieman häpeisivät semmoista tuloa."
"Olisi kuitenkin parasta välttää semmoista; ja kun emme enää tarvitse vaunuja, niin voisimmehan myödä ne. Eihän meillä enää ole niistä mitään hyötyä. Sinun sairastuttuasi ei kukaan ole tahtonut tulla minun valokuvattavakseni, ja jos sattuisikin niin kunnon ihmisiä, että tahtoisivat luottaa minuun, niin eihän meillä ole valokuvaustarpeitakaan. Loppurahoistamme ei liikene kolmea frangia kehitysjauheeksi, kolmea frangia kulta- ja kiinnitysnesteeseen eikä kahta frangia lasilevyihin. Meidän täylyy myödä vaunut."
"Ja kuinka paljon luulet voivamme saada niistä?"
"Aina niistä jotakin saamme; kone ja objektiivi ovat hyvät ja sitten meillä vielä on matrassi ja —"
"Tarkoitatko kaikkea?"
"Tuntuuko se sinusta vaikealta, äiti?"
"Olemme jo toista vuotta asuneet näissä vaunuissa, isäsi elämänlanka niissä katkesi ja niin kurja tyyssija kuin tämä on ollutkin, niin minusta tuntuu kuitenkin ikävältä erota siitä. Tämä on kaikki mitä meillä enää on jäljellä eikä tässä ole ainoatakaan kohtaa, ei pienintäkään esinettä, joka ei muistuttaisi hänestä."
Hän vaikeni äkkiä vallan hengästyneenä ja suuret kyynelkarpalot, joita hän ei voinut pidättää, vierivät alas pitkin hänen kuihtuneita postiaan.
"Oi, äiti kulta", huudahti Perrioe, "aona minulle anteeksi, että rupesin puhumaan siitä!"