Lopetettuaan tavallisen käyntinsä tehtaissa ei herra Vulfran ajattanut itseänsä konttoriin niinkuin tavallista, vaan käski Perrinen ajamaan suorastaan linnalle. Ja ensi kerran Perrine kulki siitä kullatusta ristikkoportista, joka oli alallaan mestariteos ja jota, niinkuin sanottiin, eräällä kuninkaalla ei viimeisessä maailmannäyttelyssä ollut varaa ostaa. Sitä ei kuitenkaan rikas tehtaanomistaja katsonut liian kalliiksi hankkiakseen maalaisasuntoonsa.
"Aja suurta ajotietä!" käski herra Vulfran.
Ensimmäisen kerran Perrine nyt läheltä näki nuo suuren suuret kukkaryhmät, joita ennen oli kaukaa ihaillut ainoastaan hehkuvan punaisina tahi ruusunkarvaisina täplinä vehreällä samettivaipalla. Tottuneena tiehen juosta hölkytti hepo vanhus itsestään tuttua tietä Perrinen tarvitsematta huolehtia ohjaksista. Sentähden hänellä oli hyvää tilaisuutta mielin määrin katselemaan ympärillensä ja ihailemaan tuon ihanan puiston kukkakoreja ja ryhmikköjä ynnä pensastoja. Siellä kaikki hoidettiin yhtä huolellisesti ja laitettiin yhtä komeaksi kuin jos omistaja aamuin ja illoin kulkisi niitä tarkastelemassa ja ihailemassa.
Ihan itsestään seisahtui vanha Cocokin leveiden rappusten eteen, jossa vanha palvelija jo portinvartian kellon ilmoituksen johdosta seisoi valmiina odottamassa herraansa.
"Bastien, oletko siellä?" kysyi herra Vulfran astumatta alas vaunuista.
"Kyllä minä olen täällä."
"Mene saattamaan tämä nuori neiti perhoshuoneeseen, jossa hän saa asua ja pidä huolta siitä, että hän saapi kaikki mitä tarvitsee pukemiseensa. Kata hänellekin pöytään, mutta mene ensin kutsumaan Feliks tänne, sillä hänen tulee ajaa minut takaisin konttoriin."
Perrine arveli itseksensä oliko oikein hereillä.
"Päivällinen syödään kello kahdeksan", lausui herra Vulfran, "siihen asti olet vapaa."
Perrine astui alas vaunuista ja seurasi kamaripalvelijaa huumautuneena, lumoutuneena ikäänkuin hänet vietäisiin ihmeelliseen loihtulinnaan.