"Päivällisellekö! Arvelen…"
Hän oli niin ällistynyt, ettei heti voinut keksiä mitä luulla ja arvella.
"Minä puolestani arvelen", lausui herra Vulfran, "ettette tiedä mitä arvella."
"Minä arvelen hänen saavan atrioida teidän seurassanne."
"Aivan oikein. Olen jo kauan aikaa toivonut lähelleni jotakuta uskollista hienotunteista ja älykästä henkilöä, johon voisin täydelleen luottaa. Tämä pikku tyttö näyttää juuri omaavan nuo ominaisuudet. Lahjakas hän on, sen tiedän, uskollinen ja hienotunteinen hän on myöskin, sen olen jo kokenut."
Tuo lausuttiin minkäänlaisetta äänenpainotta, mutta kuitenkin semmoisella tavalla että Talouel ei voinut erehtyä sen tarkotuksesta.
"Olen siis ottanut hänet palvelukseeni, ja kun en tahdo saattaa häntä erityisiin kiusauksiin… en hänen itsensä tähden, sillä minä olen varma siitä, että hän ne kyllä voittaa, vaan muiden suhteen… joka pakottaisi minua erottamaan nuo muut läheisyydestäni…"
Nyt hän pani sanoihinsa huomattavaa painoa:
"Olkoon miten tahansa, niin hän ei enää joudu pois läheisyydestäni. Täällä hänen tulee työskennellä omassa huoneessani ja muutenkin hän saa seurata minua kävelyilläni ja atrioida omassa pöydässäni. Tulevathan atriani vähäisen iloisemmiksi. Ja sitäpaitsi hän saa asua linnassa."
Talouel oli sillä välin ehtinyt tointua hämmästyksestään, ja kun ei ollut hänen luonteensa eikä muutenkaan tapansa mukaista millään tavalla vastustaa isäntäänsä, niin hän vastasi: