"Luulen teidän tulevan tyytyväiseksi, johon teillä mielestäni on täysi oikeus."
"Niin minäkin luulen."
Tuon keskustelun aikana istui Perrine, käsi nojautuneena ikkunalautaan, haaveksivasti katsellen tuota ihanaa kuvaa joka levisi hänen silmäinsä eteen: puiston kukkakenttiä, kauppalaa kirkkoineen ja taloineen, niittyjä, lammikoita, joiden pintoja auringon vinosäteet hopeoitsivat ja niiden toisella puolella pientä metsikköä, missä hän saman päivän iltana, jolloin oli saapunut, istui ja luuli kuulevansa äitinsä hellän äänen suloisen hiljaa kuiskaavan: 'Näen sinut onnellisena'.
Hän oli aavistanut mitä tulevaisuus kantoi helmassaan, tuo kallis äiti, ja nuo suuret päivänkukkarat olivat tutkineet hänen lausumansa ennustukset sekä puhuneet totta nekin: Onnellinen, niin semmoiseksi hän nyt oli tulemassa. Ja vaikka hänen toiveensa eivät vielä olleet toteutuneet, eikä hän edes vielä ollut ehtinyt kuin alulle vain, niin täytyy kuitenkin myöntää hänen olevan hyvällä aiulla. Jospa hänellä vain olisi kärsivällisyyttä; jospa hän vain malttaisi odottaa niin selviytyisi kaikki ikäänkuin itsestään. Eihän sitäpaitsi ollut minkäänlaista kiirettä. Eihän tässä linnassa, josta hän niin pian oli löytänyt tyyssijan, häntä uhannut minkäänmoista kurjuutta eikä vaaroja.
Tehtaan pillin kimakka vihellys joka ilmotti työn päättymisen herätti hänet vihlovalla äänellään todellisuuteen. Korkeasta tähystyspaikastaan hän osasi nähdä kauppalan kadut ynnä vehreiden niittyjen ja kellertävien viljavainioiden keskitse kulkevat valkoiset maantiet, näki tehtaan työväestön suuren muurahaispesän kaltaisena kuhisevan tehtaan pihoilla ja sitten hajaantuvan kaduille ja teille, etenevän, sitten muodostavan pieniä ryhmiä ja viimein haihtuvan näkyvistä. Heti sen jälkeen soi portinvartian kello ja herra Vulfranin vaunut näkyivät hiljaa vierivän eteenpäin vanhan Cocon vetäminä.
Kuitenkaan Perrine ei vielä lähtenyt kamaristansa, vaan rupesi vähäisen siistimään itseänsä oikein kaatamalla ylitsensä hajuvettä ja pesemällä itseänsä tuolla tuoksuavalla saippualla. Vasta uuninreunuksella olevan kellon lyödessä kahdeksan hän astui rappusia alas.
Siihen hän jäi miettimään miten osata ruokahuoneeseen, mutta hän ei tarvinnut etsiä sen ovea, sillä eteisessä oleva mustiin puettu palvelija avasi sen. Melkein heti kohta astui herra Vulfrankin sisään toiselta puolen. Ei kukaan taluttanut häntä, mutta Perrine huomasi hänen seuraavan ovelta pöydän luo vievää pehmoista mattoa, joten jalat siinä saivat toimittaa silmien virkaa ja hänen niin muodoin oli helppo osata paikallensa pöytään. Pöydän keskustaa koristi kaunis kukkakori, täynnä ihanalle tuoksuvia orvokkia ja sitä ympäröi kallisarvoiset hopeakalut ja kattokruunun sähkövalossa säkenöivät kristallilasit ja maljat.
Perrine seisoi hetkisen kahdenvaiheilla tuolinsa takana tietämättä pitikö jo istahtaa. Onneksi herra Vulfran sen huomasi ja tuli hänelle avuksi ystävällisesti lausuen:
"Istu, lapseni."
Heti päivällinen alkoikin ja mustiin puettu palvelija asetti häneu eteensä lautasellisen liemiruokaa, ja Bastien puolestansa asetti samanlaisen isännällensä, mutta aivan reunojaan myöden täytettynä.