"On todellakin onneksi teille", jatkoi rouva Bretonneux, "että minä satuin käymään Maraucourtissa, ja minä kyllä otan tämän asian omakseni."
Perrine jo avasi huulensa kieltoa varten; hän ei tarvinnut ketään puhumaan puolestansa varsinkaan semmoisissa asioissa; mutta hän malttoi ajoissa mielensä ja nielasi vustauksensa. Hän ei saanut unohtaa että hänellä oli osa näyteltävänä, yksinkertaisen, tietämättämän tytön osa. Ehkä rouva Bretonneuxin sanat vain kuuluivat pahoilta ja sydämettömiltä, vaikka hän itse siltä oli hyväsydäminen ja suopea.
"Minä kyllä pyydän veljeäni", jatkoi rouva Bretonneux "suosittelemaltani ompelijattarelta Amiensista tilaamaan teille päivällis- ja kävelypuvun, jommoisia välttämättömästi tarvitsette ynnä täydellisen liinavaatevaraston. Luottakaa minuun, siitä kyllä tulee jotakin niin kaunista, että se alati muistuttaa minua. Nukkukaa nyt hyvästi, älkääkä unohtako mitä olen teille sanonut."
Kolmaskymmenesviides Inka.
Sanoilla "tehdä kaikki mitä voin herra Vulfranin hyväksi", ei Perrine ensinkään tarkoittanut sitä, miksi rouva Bretonneux niitä käsitti, eikä hänelle tietysti kertaakaan johtunut mieleen kertoa Casimirille sanaakaan tiedusteluista Intiasta ja Englannista.
Kuitenkin herra Casimir aina näytti ikäänkuin odottavan ilmotusta joka kerta kuin tapasi Perrinen yksin.
Mutta mitä hänellä oikeastaan olisi ollut ilmoitettavana, jos hän olisikin päättänyt rikkoa herra Vulfranin käskyä?
Dakasta, Debrasta ja Lontoosta saadut tiedot olivat kovin vaillinaiset ja vastakkaiset, jotapaitsi niissä oli aukkoja, joita oli mahdoton täyttää, etenkin viimeiseltä kolmelta vuodelta. Mutta siitä huolimatta herra Vulfran ei menettänyt toivoansa.
"Olemme jo voittaneet suurimmat vaikeudet", oli hänen tapana sanoa, "kun olemme voineet valaista kaukaisemmat vuodet; paljon helpompi on tietysti saada selvää myöhemmistä vaiheista. Jonakin päivänä kyllä löydämme semmoisen johtopylvään ja silloin meidän ei tarvitse muuta kuin seurata sen osotusta."
Jos rouva Bretonneux ei onnistunut toisessa suhteessa, niin hänen neuvonsa kohtasivat suosiollisempaa maaperää, kun hän kehotti Perrineä kohdistamaan huolenpitonsa herra Vulfranin terveyteen. Siihen asti Perrine ei suinkaan olisi tohtinut sateisina päivinä panna isäntänsä päällysnuttua mukaan vaunuihin eikä kehottaa häntä viileinä, tuulisina päivinä varovaisuuteen auttamalla nuttua hänen ylleen ja käärimällä silkkihuivia hänen kaulaansa, vielä vähemmin hän olisi tohtinut kosteina iltoina sulkea hänen huoneensa ikkunaa. Mutta siitä hetkestä asti kuin rouva Bretonneux oli ilmoittanut hänelle kylmän, kosteuden, tuulen ja sateen voivan pahentaa herra Vulfranin tautia, niin hänestä katosivat kaikki pelko ja arvelut.