Äkkiä herra Vulfran seisahtui hänen eteensä.
"Mene huoneesesi", hän käski, "äläkä milloinkaan enää, kuuletko, älä milloinkaan enää rohkene puhua noista olennoista. Ja mitä sinun onkaan niiden kanssa tekemistä? Ken on käskenyt sinua puhumaan kanssani semmoista?"
Hetkisen Perrine seisoi siinä säikähtyncenä, mutta vastasi sitten:
"Oi, ei kukaan, herra, vannon sen. Minä olen vain tulkinnut mitä sydämeni minulle kuiskasi, kun en, ollen itse orpo, isätön ja äiditön, voinut olla asettumatta pikku tyttönne sijalle."
Herra Vulfran tyyntyi, mutta lisäsi kuitenkin vieläkin uhkaavalla äänellä:
"Ellet tahdo perin suututtaa minua, niin älä milloinkaan koske tähän aineeseen, joka, näethän sen, tuskastustaa minua. Et saa vastustaa minua tuolla tavoin."
"Antakaa minulle anteeksi", rukoili Perrine itku kurkussa, "minun ei olisi pitänyt sanoa mitään."
"Ei, sitä sinun ei olisi pitänyt", vastasi herra Vulfran, "etenkin kun se, mitä olet sanonut, ei ole hyödyttänyt mitään."
Kolmaskymmenesknudes luku.
Koittaakseen täyttää kaikki aukot kirjeenvaihtajiensa tiedonannoissa poikansa vaiheista viime kuluneena kolmena vuotena pani herra herra Vulfran ilmoituksen Kalkutan, Dakan, Debran, Bombayn ja Lontoon enimmin levinneihin sanomalehtiin, ja siinä luvattiin neljänkymmenen punnan [neljäkymmentä puntaa = 1000 Smk. Suom. muist.] palkinto pienimmästäkin varmasta tiedonannosta herra Edmond Paindavoinen kohtalosta. Semmoinen ilmoitus näkyi niissä joka viikko. Kun yksi vastaus Lontoosta kertoi herra Edmondin aikoneen matkustaa Egyptiin ehkäpä Turkinmaallekin, niin ulotti herra Vulfran ilmoituksensa Kairoon, Aleksandriaan ja Konstantinopoliin. Ei saanut laiminlyödä mitään keinoa, eipä mahdottomiakaan eikä uskomattomimpiakaan. Sitäpaitsi juuri uskomattomin keino tässä kuljeksivassa elämässä saattoikin olla uskottava.