"Täänkaltainen päivä, eikä hän tahdo edes syödä aamiaista omaistensa seurassa!"
"Viipyvätkö sukulaiset vielä kanan?"
"Mitä ajattelettekaan? Ei suinkaan. Heti aamiaisen jälkeen kaikki lähtevät; en luule hänen tahtovan edes jättää heitä hyvästi. Oi, hän on vallan murtunut! Mitä meidän pitää tehdä? Oi Jumala! Teidän täytyy auttaa meitä."
"Minäkö? Mitä minä voin?"
"Te voitte paljonkin: Herra Vulfran luottaa teihin ja pitää teistä."
"Pitääkö minusta?"
"Minä tiedän mitä sanon. Eikä se ole pieni asia se."
Niinkuin Bastien oli ilmottanut, koko suku läksi aamiaisen jälkeen. Perrine pysyi koko päivän huoneessansa, mutta herra Vulfran ei kutsunut häntä luoksensa. Myöhäänlaiseen illalla tuli Bastien ilmottamaan, että herra käski hänen olemaan valmis seuraavana aamuna tavalliseen aikaan seuraamaan häntä konttoriin.
"Hän tahtoo ryhtyä työhön jälleen, mutta mahtaako hän jaksaa? Hyvä on jos voi, sillä työ on hänen elinehtonsa."
Seuraavana aamuna Perrine seisoi tavallisena aikana eteisessä odottamassa herra Vuifrania, joka kohta tulikin Bastienin taluttamana, vanhuuttaan kumarassa ja murtuneena. Bastien äänetönnä muutamalla käden liikkeellä selitti yön olleen vaikean.