"Onko Aurelie siellä?" kysyi herra Vulfran liikutetulla, heikolla ja vapisevalla äänellä, sairaan lapsen tavoin.
Perrine lähestyi kiireesti.
"Täällä olen, herra."
"Astukaamme vaunuihin."
Perrine olisi mielellään tahtonut kysyä hänen vointiaan, mutta ei rohjennut. Päästyään vaunuihin vanhus ikäänkuin vaipui kokoon, pää painui alas eikä hän lausunut sanaakaan.
Konttorinrappusten edessä seisoi herra Talouel odottamassa matelevaisen nöyrästi auttaaksensa isäntäänsä astumaan alas vaunuista.
"Toivon voivanne hyvin, kun olette tullut tänne", hän lausui osaaottavaisella äänellä, jonka todellisuutta silmien iloinen ilme selvästi väitti valheeksi.
"En voi ensinkään hyvin, mutta olen tullut, sentähden, että niin on velvollisuuteni."
"Sitä minä juuri tarkoitinkin…"
Herra Vulfran keskeytti hänet huutamalla Perrinea, jota käski taluttamaan itseään sisään.