Suuri ällistys! Joko oli mennyt niin pitkälle!

Ensimäisen kerran heidän kaikkien tutustuttuaan häneen hän näytti olevan epävarma, hän, joka aina oli ollut niin päättäväinen ja oman tahtonsa hallitsija.

Ja samat katseet, jotka juuri ennen olivat etsineet hänen kasvojaan, välttivät toisiansa, muutamat säälistä, toiset niinkuin Talouelin ja nuorten herrojen itsensä ilmaisemisen pelosta.

"Saadaan nähdä… myöhemmin", lausui isäntä viimein.

Kaikki poistuivat sanomatta sanaakaan, jopa mennessäänkään vaihtamatta sanaakaan.

Perrine oli koko ajan istunut oman pöytänsä ääressä sanaakaan hiiskahtamatta. Herra Vulfrankin jäi paikoilleen eikä edes näyttänyt huomaavankaan virkamiestensä lähtöä, vaan istui siinä kuin kivettyneenä.

Aika kului, hän ei liikahtanutkaan. Usein oli Perrine nähnyt hänen istuvan liikkumatta ikkunassansa vaipuneena ajatuksiinsa tahi unelmiinsa ja hänen asentonsa ilmaisi silloin samaa kuin tuo mykkyys. Sitä ei sopinut kummastella, syystä että hän ei enää osannut lukea eikä kirjottaa. Mutta se ei ollut tämäntapaista. Silloin huomasi selvästi hänen vilkkaista, elävistä kasvoistaan miten hän seurasi kaikkea, miten hän kuuli kaikki mitä tapahtui tehtaissa; hän kuuli sieltä melua, seurasi työtä ikäänkuin näkevin silmin olisi ollut sitä valvomassa jokaisessa salissa tahi pihassa. Hän kuuli kangaspuiden kalskeen, höyryn ulosvirtaamisen, kehruukoneitten surinan, käämikoneiden jyskeen, valssilaitoksen kitinän, vaunujen naksauksen irtilaskettaessa ja kiinnitettäessä, veturien vihellykset, johtajien komentohuudot, jopa työväen astunnankin heidän jonossa astuessaan kivettyä tietä; ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta, kaikesta hän oli selvillä mitä piti tietää ja tuntea. Ja miten vilkkaasti ja vaivatta hän tuon kaiken huomasi!

Mutta oyt oli korva kuulematon, kasvot, ilmeet, koko olentonsa ikäänkuin kivettynyt ja hän istui siinä kivipatsaan tapaisena. Tuo äänettömyys ja liikkumattomuus tuntui niin hirvittävältä, että Perrinen valtasi pelko ja kauhistus, joka tuntui hänestä todellakin masentavalta.

Äkkiä herra Vulfran peitti kasvonsa käsillään, huudahti ääneen ikäänkuin luullen olevansa yksin tahi oikeammin tietämättä missä oli tahi että läheisyydessä oli ihmisiä, jotka voisivat häntä kuulla:

"Jumalani, Jumalani! Minkätähden olet hyljännyt minut! Mitä olen rikkonut, kun niin rankaiset minua?"