Sitä huudahdusta seurasi uusi äänettömyys, Perrinen mielestä vieläkin surkeampi ja masentavampi, vaikka ei voinut koko laveudelleen käsittää sitä epätoivon syvyyttä, joka siinä ilmeni.
Sillä herra Vulfran oli, sentähden että onni aina oli ollut hänelle myötäinen ja suosiollinen, mielestänsä etuoikeutettu ihminen, joka kaitselmuksen johdattamana kulkee elon tietä minkään onnettomuuden kohtaamatta. Kuinka hän muuten olisi niin mitättömästä alusta päässyt niin korkealle ainoastaan omasta ansiostansa? Kaikkivoipa käsi oli kohottanut hänet kansan ylitse ja sittemmin johdattanut häntä niin varmasti, että hänen ajatuksensa ja tuumansa muka aina olivat olleet jonkun korkeamman vaikutuksen alaiset, silloinkin kun hän inhimillisestä heikkoudesta erehtyi. Kaikki hänen toiveensa toteutuivat; jokaisesta kilpailusta hän pääsi voittajana ja vastapuoli joutui tappiolle. Ja nyt äkkiä hän ei menestynytkään siinä, mikä oli hänen hartahin toivonsa, siinä jonka varmasti luuli saavuttavansa! Ensi kertaa hänen tahtonsa ei voittanut: hän oli odottanut poikaansa, hän oli aivan varma hänen tulostansa, koko loppuelämänsä hän oli perustanut siihen yhtymiseen ja… hänen poikansa oli kuollut.
Minkä hyväksi hän siis olikaan elänyt?
Hän ei voinut käsittää,… ei nykyisyyttä eikä entisyyttä.
Mitä hän oli ollut?
Mitä hän oli?
Ja jos hän todellakin neljäkymmentä vuotta oli ollut sitä mitä luuli olevansa, miksikä hän ei ollut sitä enää.
Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
Tuota haluttomuutta ja tarmottomuutta kesti kauan aikaa ja siihen kattui vielä taudinoireita. Ryintä ja sydämentykytys lisääntyi ja viimein keuhkokuume pakotti viikon ajaksi herra Vulfrania vuoteen omaksi. Sillä aikaa joutui tehtaiden johto kokonaan riemuitsevan Talouelin käsiin.
Vähitellen sairas parani, mutta yleinen masentunut tila ei muuttunut, niin että lääkärikin joutui siitä levottomaksi.