Sinä sunnuntaina odotettiin insinööri Fabrytä kotiin, hän kun oli jo muutamia päiviä matkustanut pois salaiselle asialle, jota herra Vulfran ei ollut kertonut edes Perrinellekään. Aamulla hän oli Parisista lähettänyt sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan muutamia sanoja:
"Täydellisiä tietoja; virallisia papereita, tulen kello kaksitoista."
Kello oli jo puoli yksi eikä häntä vielä kuulunut, joka seikka vastoin tavallisuutta oli saattanut herra Vulfranin sangen levottomaksi, hän kun aina oli niin tyyni ja rauhallinen.
Syötyään aamiaisensa tavallista sukkelammin hän siirtyi huoneeseensa Perrinen seuraamana ja siellä hän vähä väliä meni puutarhaaan vievän ikkunan luokse kuuntelemaan.
"Kummaîlista ettei Fabryta jo kuulu."
"Juna on ehkä myöhästynyt", arveli Perrine.
Mutta herra Vulfran ei tyytynyt siihen selitykseen, vaan viipyi ikkunan luona, josta Perrine mielellään olisi houkutellut häntä pois, sillä siellä ja puistossa tapahtui jotakin, josta hänen ei olisi pitänyt saada tietää. Siellä puutarhurit tavallista joutuisammin ripustivat köynnöksiä ja kukkalaitteita tankojen nenään ja toiset ryhmittivät harvinaisia lehtikasveja sametin hienoille ruohokentille. Suuret portit olivat seljällään ja työväen puistossa olivat rakennukset sekä voimistelutelineet koristetut vaatepunoksilla, ja kattojen harjasta liehuivat kirjavat liput iloisesti vienossa merituulessa.
Äkkiä herra Vulfran soitti palvelijaansa ja kielsi tämän tultua laskemasta ketään sisälle paitsi insinööri Fabryta.
Tuo käsky kummastutti kovasti Perrineä, sillä tavallisesti herra Vulfran otti kaikki vastaan, jotka tahtoivat häntä tavata, vanhat ja nuoret, sillä yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin olikin arkipäivinä, yhtä ystävällinen ja herttainen hän oli sunnuntaina, jolloin kauppa- ja raha-asiat eivät täyttäneet hänen mieltänsä.
Vihdoin kuului vaunujen pyörinää maantieltä lammikkojen luota, se on
Piquignyhyn vievältä tieltä.