Hän kyllä luuli tuntevansa sen sekä sisältä että ulkoa pitkistä neuvotteluistaan insinööri Fabryn kanssa, mutta tulessaan sisään ja nähdessään yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki muutkin salit: makuusalin, jossa lapset sukupuolensa mukaan nukkuivat punaisissa tahi sinisissä kätkyissä, leikkihuoneet, joissa oleskelivat ne, jotka jo osasivat liikkua omin päin, keittiön, kylpyhuoneet, niin hän ihastui, kun arkitehdin oli onnistunut toteuttaa tuo vaikea tehtävä ja tehdä seimestä oikea lasitalo, jossa äidit lähimmästä salista perimmäiseen asti voivat nähdä kaikki mitä siellä tapahtui tarvitsematta astua sisälle.
Heidän tullessaan makuusalista leikkisaliin ympäröivät lapset heti Perrinen ja näyttivät hänelle lelunsa: torven, päristimen, puuhevosen, kanan tahi nuken.
"Huomaanpa sinun olevan ikäänkuin kotonasi täällä", lausui herra
Vulfran.
"Sitäpä luulisin!" vastasi neiti Belhomme, joka heitä seurasi. "Sanokaa enemmin, että lapset häntä ihailevat ja jumaloivat; hän on heille pikku äiti: ei kukaan osaa niinkuin hän leikkiä noiden pienokaisten kanssa."
"Muistatteko, että kerran lausuitte olevan suuremmoista osata toimittaa semmoista, joka on tarpeellista itsellemme, mutta minusta on vielä kauniimpaa ja jalompaa osata pitää huolta muiden tarpeista ja juuri sitä on pikku tyttöni tässä tehnyt. Ja kuitenkin olemme vasta alulla, hyvä neiti: Lastenseimien ja työväenasuntojen ja kokoushuoneiden rakentaminen on vasta yhteiskunnallisen kysymyksen alkukirjaimet eikä sitä sillä selvitetä. Toivon voivamme päästä siinä pitemmälle ja pohjaan asti. Olemme vasta lähtökohdalla: saatte nähdä, saatte nähdä!"
Saapuessansa paluumatkalla ensimäiseen saliin lopetti siellä juuri eräs vaimo lapsensa imettämisen; vilkkaasti hän kohotti sen ja näytti herra Vulfranille:
"Katselkaapä sitä, herra Vulfrao, eikö se ole kaunis lapsi?"
"Kyllä, kyllä se on pulska lapsi."
"Niin, ja se on teidän ansionne."
"Todellakin!"