Hänen ei tarvinnut kauan etsiä syytä siihen, vatsansa huusi hänelle sen tuskallisesti; kun hän ei voinut uudistaa eilispäivän huonosti onnistunutta koetta syödä koivunoksia ja lehtiä niin hänellä ei ollut muuta keinoa kuin kysellä itseltään miten hänen käy, kun uusi entisiä ankarampi pyörrytys kohtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan tien vierustalle tointumaan.
Jaksaneeko hän ollenkaan enään nousta siitä?
Ja jos hän ei jaksaisi, pitikö hänen kuolla siihen ypö yksin ilman että kukaan edes pitäisi hänen kättänsä omassansa?
Jos joku edellisenä iltana, jolloin hän epätoivoisesti ponnistaen voimiansa oli päässyt risumajan suojaan, olisi sanonut hänelle että hän seuraavana päivänä luuli nurisematta kuolevansa nälkään ja voimattomuuteen, niin hän olisi epäilemättä vastustanut semmoista luuloa. Eivätkö juuri ne pelastu, jotka jaksavat kestää loppuun asti?
Mutta tämä päivä ei ollut samanlainen kuin eilispäivä: eilen hänellä vielä oli vähäisen voimia jäljellä, tänään ne häneltä puuttui; hänen päänsä oli silloin selvä, nyt sitä huimasi.
Hän luuli olevan tarpeellista säästää itseään ja joka kerta kuin heikkous hänet yllätti, hän istahti ruohikkoon hiukan levähtämään.
Ehdittyään erään hernepellon luokse hän näki neljä ikäistänsä tyttöä maalaisvaimon seurassa astuvan sinne ja ryhtyvän palkoja poimimaan. Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa, hypähti ojan yli ja astui vaimon luokse, mutta tämä ei sallinut hänen lähestyvänkään vaan huusi:
"Mitä täältä tahdot?"
"Tahtoisin kysyä tarvitsetteko apua."
"Me emme tarvitse apua."