Saadaksensa ajan kulumaan ja etenkin lämmetäksensä hän rupesi asettamaan risukimppuja jälleen paikoilleen, sitten hän kampasi tukkansa ja peseytyi täyden ojan luona.
Hänen lopettaessaan oli aurinko jo noussut ja karkottanut sumuvaipan puiden väliltä, taivas oli vaalean sininen ja ihan pilvetön: aamu oli kaunis ja varmaan tulisi kirkas päiväkin; hän voi siis lähteä.
Vaikka hän olikin levähtänyt ja parsinut sukkansa, niin tuotti matkalle lähteminen hänelle kovin suurta tuskaa, sillä hänen jalkansa olivat arat ja niitä pakotti, ne kun olivat edellisen päivän pitkästä astumisesta pahasti turvonneet. Mutta pian hän tottui siihen ja lisäksi oli tiekin sateesta pehmennyt. Aurinko paistoi hänelle selkään ja sen vinosäteet virkistivät häntä ja loivat hänen eteensä maantielle pitkähkön varjon joka askel askeleelta seurasi häntä matkakumppanina. Hän katseli varjoa ja vertaili sitä sitten itseensä, katseli pukuaan ja kenkiään: tuloksena oli arvelu että vaikkei ollutkaan mikään hyvin puettu tyttönen, niin hän oli kuitenkin puhdas eikä enään näyttänyt tuommoiselta inhottavalta pesemättömältä, takkupäiseltä risukintulta. Ehkeivät koiratkaan enää haukkuisi häntä kun hän astuisi kylien lävitse eivätkä ihmisetkään epäluuloisesti häntä katselisi.
Ihana aamu oli omiansa elvyttämään hänen toivoansa: hän ei mielestänsä milloinkaan ollut nähnyt niin suloista aamua, niin viehättävää luontoa. Huuhtoessansa pois pölyn tieltä, puista ja kentältä oli rajuilma saattanut koko luontoon, niin puihin kuin ruohoon ihan uuden elämän, joka yön kuluessa oli puhjennut ilmi. Tuhannet leivoset liitelivät taivaan sinessä iloisesti liverrellen ja metsän rinteelle asti ulottuvasta ruohokentästä ja viljavainiosta levisi suloinen, virkistävä tuoksu.
Kuinka hän yksin voi olla surullinen kaikessa tässä yleisessä riemussa? Pitikö onnettomuuden alati seurata häntä? Miksikä ei onni voisi kerran olla hänellekin suosiollinen? Olihan se jo auttanut häntä löytämään metsästä yöksi niin hyvän suojapaikan. Voisihan se vastedeskin olla hänelle yhtä suopea.
Ja hänen astuessansa eteenpäin pääsi hänen mielikuvituksensa yhä enemmän valloilleen, alati palaten samaan aiheeseen: ehkä joku rikkinäisestä taskustaan olisi pudottanut rahaa maantielle. Ei ollut niinkään hullua kuvailla löytävänsä sitä, ei suurta kukkaroa, joka olisi annettava takaisin omistajalleen, vaan ainoastaan yhden sousin jopa kymmenen sousin kappaleen, jonka hän hyvällä omallatunnolla voisi pitää omanaan syystä ettei kukaan tulisi sitä perimään ja joka olisi hänen pelastuksensa.
Sitäpaitsi hänestä ei tuntunut ensinkään mahdottomalta toivo saada jonkimmoista työtä, jolla voisi lisäksi ansaita muutaman sousin.
Tarvitsihan hän niin perin vähän tullaksensa toimeen kolme tahi neljä päivää.
Ja hän astui eteenpäin silmät tarkasti luotuina puhtaaksi huuhdottuun maantiehen, mutta turhaan, hän ei löytänyt siltä suurta vaskirahaa enempää kuin pientä valkoista pudonnutta hopeakolikkoakaan eikä hän myöskään keksinyt sitä työn tilaisuutta, jonka mieli oli kuvaillut niin helpoksi, mutta jota todellisuudessa ei ollut olemassakaan häntä varten.
Sillä välin oli tuo rahan pikainen löytäminen tullut hänelle jo miltei pakkoasiaksi, sillä edellisen illan pahoinvointi uudistui aika ajoin niin valtavasti, että häntä rupesi pelottamaan ajatus ettei voisikaan jatkaa matkaansa. Se ilmeni sydämen tykytyksenä, kuvottamisena, pyörrytyskohtauksena ja hikoilemisena, jotka tekivät hänet vallan hervottomaksi.