Sopihan sitä koettaa. Puukollansa hän leikkasi muutamia oksia ja palotellen ne ihan pieniksi hän rupesi niitä pureskelemaan.
Se oli vaikeaa; vaikka hänellä kyllä oli lujat hampaat oli hänen mahdotonta saada niitä hienoksi, sitäpaitsi ne maistuivat kitkeriltä ja karvailta. Hän ei odottanutkaan niistä mitään herkkuruokaa ja olisi kuitenkin syönyt niitä huolimatta niiden katkerasta mausta, jos vaan olisi saanut nälkäänsä tyydytetyksi. Kuitenkin hän ei voinut niellä niitä kuin mitättömän vähän ja sittenkin hän ryki joka kerralla ensin lukemattomia kertoja käänneltyään suussansa pureksittavaansa. Lehdet luiskahtivat alas hiukkasen helpommin.
Hänen pestessänsä, korjatessansa sukkiaan ja koettaessansa syödä koivunoksia oli aika kulunut ja vaikka pilvinen taivas esti häntä auringon suunnasta päättämästä miten myöhäistä oli, niin hän huomasi kuitenkin illan jo lähestyvän. Sadekin taukosi ja vaikeahko sumu nousi maasta leviten puiden juurille; hetkinen vielä niin Perrine oli pimeässä yksinäisyydessä: hän ei voinut erottaa esineitä kymmenen askeleen päästä, ei läheltä eikä etäältä kuulunut muita ääniä kuin vesipisarain tippumista puiden oksilta ja risumajan katolta.
Vaikka olikin valmistautunut siinä yönsä viettämään, niin Perrineä kuitenkin vähäisen vapisutti ajatus jäädä ypö yksin turvatonna tuohon pimeään, synkkään metsään. Tosin hän oli ennenkin ollut yhtä yksinään samalla paikalla tuntematta mitään vaaran pelkoa, mutta metsä ei ole päivän aikana sama kuin yön pimeydessä, jolloin sen juhlallinen hiljaisuus ja salaperäiset varjot tuovat mieleemme niin kummallisia kammoksuttavia kuvia.
Sentähden hän ei voinutkaan heti nukkua, vaikka kyllä olisi tahtonut, vatsa, kun yhä tuntuvammin muistutti läsnäolostansa, jota paitsi häntä ahdistivat ikävät ajatukset, jopa pelkokin.
Mitä petoja asustaneekaan metsässä. Ehkäpä susia? Se ajatus karkotti häneltä kaiken nukkumishalun. Hän nousi, otti nurkasta ennen huomaamansa paksun sauvan, vuoli puukollaan siihen kärjen, kantoi nurkkaan suojakseen risukimppuja, joiden takaa toki voisi petojen tullessa suojella itseään. Varmaankaan häneltä ei puuttuisi uskallusta. Tuo rohkaisi hänen mielensä ja sauva kädessä hän laskihen levolle lastukasalleen risukimppujen taakse ja nukkui vähän ajan kuluttua.
Lintujen viserrys herätti hänet. Täyteläisistä huilunäänistä hän heti tunsi rastaan. Hän avasi silmänsä ja näki risukimppujensa takaa kalpean valon puiden runkojen väliltä. Aamu jo sarasti.
Sade oli tauonnut kokonaan, ei tuulen henkäyskään liikuttanut kosteita lehtiä ja koko metsässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jota vaan silloin tällöin keskeytti laululintusen viserrys johon kaikui muiden lintujen vastaus läheltä ja kaukaa: aamujulistus ympäri metsää.
Hän kuunteli miettien joko piti nousta jatkamaan matkaa. Häntä puistutti ja vaatteitaan koskettaessaan hän huomasi ne kosteiksi. Metsän kosteus oli tarttunut niihin ja aamun viileydessä rupesi häntä viluttamaan. Silloin ei Perrineä enään epäillyttänyt; joutuun hän hypähti pystyyn ja rupesi jaloittelemaan. Jatkaessaan matkaansa hänen kyllä vielä tulisi lämmin.
Kuitenkin hän vielä viivähti hetkisen. Ei ollut vielä täysi päivä ja ehkä olisi viisainta odottaa nähdäksensä rupeaisiko uudestaan satamaan ennenkuin jälleen läksisi taivaltamaan.