Yhdeksäs luku.
Kun Perrine heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan oli ukkonen lakannut pauhaamasta, mutta koska sataa vihmoi tasaisesti ja hienosti ja metsä oli läpikastunut, niin hän ei voinut ajatellakaan matkansa jatkamista; hänen täytyi siis odottaa.
Se seikka ei ensinkään saattanut häntä levottomaksi eikä ollut hänelle vastenmielinen. Metsän hiljaisuus ja yksinäisyys ei ensinkään pelottanut häntä ja tuo pieni maja, josta oli löytänyt suojapaikan ja jossa oli nauttinut virkistävää unta oli jo ehtinyt tulla hänelle rakkaaksi; mikä esti häntä viettämästä siellä yönsäkin, kun varmasti tiesi voivansa nukkua katon alla ja saavansa kuivan vuoteen.
Taivas oli harmaiden pilvien peitossa eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä miten kauvan hän oli nukkunut, mutta se oli vähäpätöinen seikka, sillä ainakin hän huomaa illan tulon.
Lähdettyään Parisista Perrine ei ollut vielä saanut tilaisuutta kertaakaan pestä itseänsä, ja maantien pöly oli myrskyn lennättämänä tarttunut häneen kiireestä kantapäähän, levinnyt harmaaksi kuoreksi hänen koko ruumiinsa yli ja liannut ihon sekä vaatteetkin. Kun hän oli ihan yksin, kun kirkasta sadevettä juoksi runsaasti majan läheisyyteen muodostuneissa ojissa, niin oli hänen mielestänsä aika otollinen ryhtyä oikein perinpohjaiseen pesuun, sillä olihan hän nyt varma siitä ettei kukaan tulisi häntä häiritsemään.
Hameensa taskussa hänellä oli paitsi matkakarttaa ja äitinsä vihkimätodistusta pieneen riepuun kääritty saippuapalanen, kampa, sormustin ja rihmakerä, johon oli pistetty pari silmäneulaa. Sen hän avasi, riisui nuttunsa, kenkänsä ja sukkansa sekä rupesi ojan yli kumartuneena pesemään saippualla kasvojansa, kaulaansa ja jalkojansa virkistävässä, kirkkaassa vedessä. Pyyhinliinaa hänellä ei ollut, vaan hänen täytyi tyytyä kääreriepuun, joka kyllä oli pieni ja ohut, mutta kuitenkin tyhjää parempi.
Tämä peseminen virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin nauttimansa rauhallinen unikin ja sen jälkeen hän istahti hitaasti suorimaan pitkää vaaleata tukkaansa, jonka sitten kokosi kahteen paksuun palmikkoon ja antoi niiden riippua selkää pitkin. Ellei nälkä olisi ruvennut häntä ahdistamaan ja ellei hänen paisuneita jalkojansa ahtaat kengät olisi puristaneet, olisi hän ollut sekä tyytyväinen että terve.
Hänen oli nälkä ja hänen täytyi kärsiä sitä, sillä ei mistään ollut apua saatavissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut vallan suojatta niin kauan kuin hänellä oli risumaja turvanaan. Jaloilleeenkin hän arveli voivansa hankkia helpotusta parsimalla kuluneihin sukkiinsa matkalla syntyneet reijät. Se työ oli vaikeata ja pitkällistä, sentähden että hänellä ei ollut tavallista sukkalankaa vaan ainoastaan ompelurihmaa.
Oli siitä työstä kuitenkin se etu, että hän ahkeroidessaan melkein unohti nälkänsä, mutta sitä ei voinut ijankaiken kestää. Kun hän sai parsimisen loppuun tuli sadetta milloin hiljaa vihmoen, milloin rankemmin ja vatsakin rupesi yhä kapinallisemmin muistuttamaan olemassaolostansa ja ravinnon vaatimuksistansa.
Kun sadetta yhä vaan jatkui niin hänestä oli selvää ettei voinut ennen huomispäivää jättää niin arvaamatta löytämäänsä suojapaikkaa. Hän ei myöskään voinnt toivoa ihmeen tapahtuvan nälän tyydyttämiseksi ja miettimistänsä hän mietti mistä löytää jotakin syömäkelpoista. Viimein hän taittoi pureskellaksensa majan ympärillä kasvaneiden koivujen nuoria oksia. Olihan hän matkoillaan isänsä kanssa saapunut semmoisiin seutuihin joissa koivunmahlaa juotiin, miksikä eivät sen lehdet sitten kelpaisi pureskeltavaksi. Kysymys oli vain olivatko ne myöskin ravitsevaiset.