Vielä muutama minuutti ja hän pääsee sen suojaan, ainakin hän ehtii sen reunaan, ja sekin jo on parempi kuin aava tie. Ei tarvinnutkaan enempää kuin tuon toivon kipinän niin pieni kuin olikin, elvyttämään hänen masentunutta rohkeuttansa: kuinka monta kertaa olikaan hänen isänsä lausunut suurimmat pelastumisen toiveet olevan sillä, joka kestää lujana ja rohkeana loppuun asti.
Ja hän kesti sen muiston rohkaisemana, juuri kuin isänsä olisi ollut siinä ja taluttanut häntä.
Jyrähdys, entisiä paljo mahtavampi ja jymisevämpi vallan naulasi hänet maahan tulimeren keskelle. Ukkonen ei enää seurannut hänen jälkiään, se oli jo hänet saavuttanut ja oli hänen yllänsä; nyt hän jo voi hiljentää vauhtiansa, sillä parempi oli kastua läpimärjäksi kuin kuolla salaman iskusta.
Hän ei ollut ehtinyt kahtakymmentä askelta, kun jo putosi muutamia suuria, raskaita sadepisaroita ja hän luuli rankkasateen saavuttaneen itsensä. Mutta siitä ei tullutkaan mitään, rajuilma kuljettikin sadepilven syrjään. Niin hän oli siis päässyt metsään, mutta siellä oli niin pimeätä, ettei hän voinut nähdä montakaan askelta eteensä; salaman valossa hän kuitenkin oli näkevinänsä ihan lähellä pienen risumajan, jonne vei huono syväraiteinen tie ja sinne hän umpimähkään suuntasi kulkunsa. Uudet ukkosen tulet todistivat hänen nähneen oikein: siellä oli todellakin pieni risumaja, jonka varmaankin puunhakkaajat olivat rakentaneet ja oksilla peittäneet saadaksensa suojaa sateelta, rajuilmalta jopa auringonpaahteeltakin. Vielä viisikymmentä askelta — kaksikymmentä, kymmenen ja hän oli päässyt sateensuojaan. Hän kokosi viimeiset voimansa ja riensi siihen juosten ja vallan uupuneena, hengästyneenä hän heittäytyi lehtivuoteelle jonka näki majan nurkassa.
Tuskin hän oli ehtinyt hengähtää kun kovaa ryskettä kuului metsästä. Olisi melkein luullut koko metsän kaatuvan. Suuret hakkuulta säästyneet puut taipuivat ja huojuivat kuin ruo'ot, oksat temmaistiin irti rungosta ja kuivuneita risuja sinkoili alas vetäen mukanaan nuoria ja terveitä tahi musertaen alla olevat pienet puut.
Kestäneekö tuo hatara suojus hirmumyrskyn kovissa kourissa? Tahi kaatuneeko se ensi puuskan kynsissä?
Tuskin se ajatus oli juolahtanut hänelle mieleen kun suuri sinertävä ukonnuoli, entisiä vielä mahtavampi vallan sokaisi hänet ja sitä heti seuraava paukaus silmänräpäykseksi saattoi hänet tainnoksiin. Selvittyään siitä hän tunnustellen koetteli oliko säilynyt vahingoittumatta ja huomasi silloin lähellä olevan suuren tammen rungon valkoisena kiiltävän metsän pimeydessä. Ukon nuoli oli sattunut siihen, kuorinut sen, halaissut puun ja reväissyt pois oksia ja lehtisiä, jotka sinkoillen olivat pudonneet hänen turvapaikkansa katolle. Suurimmat haarat riippuivat irtirevittyinä pitkin puun runkoa ja ratisivat myrskyr kourissa.
Istuessansa siinä kalpeana ja pelästyksissään hän ajatteli miten lähellä kuolemaa hän oli ollut, niin lähellä että sen tuhoava hengitys oli vallan painanut hänet maahan. Silloin hän näki metsän peittyvän sumuun ja kuuli samalla mahtavan huminan, paljoa kovemman kuin ohikiitävän junan kohina — rankkasade se siinä kohisi ja rakeet rapisivat metsässä. Risumaja ratisi kaikista liitoksistaan, katto taipui veden painosta, mutta kesti kuitenkin, ei edes vuotanutkaan.
Eipä aikaakaan niin vettä valui virtanaan alas kaltevalta katolta ja Perrinen tarvitsi vaan itse kastumatta ojentaa kätensä saadaksensa yllin kyllin juomaa millä sammuttaa polttavan janonsa.
Sitten hänen ei auttanut muuta kuin odottaa rajuilman taukoamista, sillä jos maja kerran on kestänyt kovimmat täräykset niin miksikä se ei myöskin kestäisi tasaista rankkasadetta. Ei mikään komeasti rakennettu talo, olkoon se sitten miten mukava tahansa olisi hänen mielestänsä voinut vetää vertoja tälle kurjalle hökkelille, jossa hän oli yksin valtiaana. Se ajatus virkisti hänet suurimmaksi osaksi sentähden, että häntä juuri ennen oli ahdistanut kärsimykset, sekä pelon ja kauhun tunteet. Hän järjesti itselleen vuoteen höylänlastuista, risuista ja kuivuneista lehdistä, kääriytyi vanhaan saaliinsa ja nukkui huolimatta ukkosen jyrinästä, sateista ja tuulesta, joka vielä hillitsemättä raivosi majan ulkopuolella, nauttien rauhan, levon ja lohdutuksen tunnetta jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea. Olihan sittenkin totta, että juuri ne pelastuvat vaaroista, joilla on rohkeutta kauvimmin taistella niitä vastaan.