Mitä pahaa hän olikaan tehnyt heille kun he kohtelivat häntä niin tylysti!
Varmaankin oli vaeltajan yhtä vaikea saada työtä kuin löytää rahaa maantieltä. Sen hän kyllä nyt oli saanut kokea. Eikä hän rohjennut uudestaan koettaa, vaan jatkoi matkaansa kovin suruissaan. Hänellä tuskin oli enemmän rohkeutta rinnassa kuin voimia jaloissa.
Keskipäivän aurinko rasitti häntä sanomattomasti. Hän vaivoin liikutti jalkojaan ja joudutti askeleitansa ainoastaan kulkiessansa jonkun kylän lävitse välttääksensä ihmisiä, joiden luulotteli häntä epäilevästi katselevan. Kuullessansa vaunujen ratinaa takanansa hän hiljensi askeleitansa, mutta yksin jäätyään hän seisahtui vähä väliä levähtämään ja hengähtämään.
Mutta silloin hänen aivonsa olivat sitä vilkkaammassa toimessa ja surulliset ajatukset lisäsivät hänen alakuloisuuttansa.
Mitä hyödytti lepäämiset, kun hän ei kuitenkaan tuntenut voivansa kestää loppuun asti?
Kohta hän saapui suureen metsään, jossa snora tie näytti jatkuvan loppumattomiin asti ja jossa kuumuus tuntui vielä rasittavammalta kuin tasangolla. Aurinko paahtoi tulisesti, ei tuntunut tuulen henkäyskään ja pensastoista ja ojanvierustoista nousi kuumia höyryjä uhaten vallan tukahduttaa hänet.
Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän vallan uupuneena ja hikisenä sykkivin sydämin vaipui ruohoon voimatta liikkua tahi ajatellakaan.
Silloin saavuttivat hänet takaa kärryt.
"Onpa nyt kuuma", lausui talonpoika joka niissä ajoi, "onpa melkein kuolettava helle."
Puoli houreissaan Perrine käsitti hänen sanansa aiotuksi itselleen ja kuolemantuomioksi.